Humanitaarinen raja Ukrainan sodan näkökulmasta

Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti sotaa pakenevien aaltoja muun Euroopan ja EU:n alueelle, samalla muuttaen humanitaarisia rajoja sekä fyysisessä, symbolisessa että poliittisessa mielessä. Ukrainan sota toi esiin selkeästi yhden, aikaisemmin ehkä piilossa olleen, humanitaarisen rajan: toivottujen ja ei-toivottujen siirtolaisten välisen rajan.

Ukrainalaisten siviilien, naisten, lasten ja vanhusten pakeneminen sodan jaloista herätti valtavaa myötätuntoa, mutta myös korosti eurooppalaisten etnosentristä ja sukupuolittunutta suhtautumista pakolaisuuteen. Sekä lehdistössä että politiikkojen puheenvuorossa tehdään valitettavan usein eroa ukrainalaisten hyväksyttävän pakenemisen ja Lähi-Idän ja Afganistanin ”siirtolaistulvan” välissä. Edellä mainittu ryhmä saa myötätuntoa osakseen, kun taas jälkimmäinen ei. Usein asetelma näkyy myös ukrainalaisten ”meidänkaltaisuuden” korostamisessa.

Sukupuoli on selkeä humanitaarinen raja, joka tulee hyvin näkyviin suhtautumisessa ukrainalaisiin pakolaisiin. Sukupuolen perusteella on aikaisemminkin eroteltu turvapaikanhakijoita ja nämä erilaiset kriteerit näkyvät usein myös virallisissa, pääosin kielteisissä turvapaikkapäätöksissä. Kielteisen päätöksen perusteluissa mainitaan usein, että ”olet työkykyinen, nuori mies…”. Sukupuoleen perustuva raja tuli selkeäksi vuoden 2015 jälkeen, jolloin suurin osa turvapaikanhakijoista oli nuoria miehiä.

Myös valtiollisten toimijoiden tarve hallita siirtolaisuutta jo EU:n rajalla voi johtua enemmänkin tulijoiden sukupuolesta kuin määrästä. Turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttämisestä syytetään melkein aina nuoria, viriilissä iässä olevia miehiä. Samanlainen syytös kohdistuu ani harvoin naisiin.

Ukrainan sota toi esiin selkeästi yhden, aikaisemmin ehkä piilossa olleen, humanitaarisen rajan: toivottujen ja ei-toivottujen siirtolaisten välisen rajan.

Yksi keinotekoinen, valtiollisten toimijoiden hallitsema humanitaarinen raja on kahden siirtolaisryhmän välinen ero: heidän, jotka ovat onnistuneet hakemaan turvapaikkaa ja heidän, joille symbolinen raja korostuu niin sanotun takaisin työntävän rajahallinnan myötä. Rajahallinta tapahtuu fyysisellä, EU:n ulkorajalla.

Siirtolaiset, varsinkin turvapaikanhakijat mutta usein myös pakolaiset, muodostavat ihmisryhmänä vielä erään humanitaarisen rajan itsensä ja auttavien, humanitaarisen vastuun kantavien tahojen sekä valtiollisten toimijoiden väliin. Valitettavasti tilanne asettaa siirtolaiset objektin asemaan sen sijaan, että heidän toimijuuttaan vahvistettaisiin. Vaikkakin hyvin erilaisista syistä, valtiovallan edustajat ja auttajat kohdistavat toimiaan siirtolaisiin objekteina.

Kun tosiasiassa turvapaikanhakijat haluaisivat työtä ja kohtuullista toimeentuloa, valtiolliset toimijat kiinnittävät huomion ensisijaisesti juuri turvapaikkaprosessiin. Turvapaikanhakijoiden nopea työllistäminen ei ole korkealla viranomaisten tavoitelistalla. Siihen vaikuttaa halu suojella kotimaan työmarkkinoita.

Turvapaikanhakijoiden auttamisen ympärillä pyörii myös järjestöjen ja hankkeiden parvi. Ne työllistävät merkittävästi valtaväestöön kuuluvia, ainakin Suomessa. Siitä syystä hankkeista ei välttämättä edes haluta päästä helposti irti. Haitallisinta on, jos järjestöjen ja hankkeiden toiminta perustuu järjestöjen omiin odotuksiin eikä tutkittuun tietoon turvapaikanhakijoiden omista odotuksista.

Suomessa kotouttaminen ei tarkoita sitä, että prosessin lopussa turvapaikanhakija tuntisi itsensä integroiduksi yhteiskuntaan. Käytännössä kotouttaminen on sarja toimenpiteitä, joita viranomaiset kohdistavat asiakkaisiin lopputuloksesta huolimatta. Auttajapuolelta yksi esimerkki kuvaa hyvin tilannetta: Helsingin Sanomien yleisöosastolla ehdotettiin hyväntahtoisesti, että Suomeen saapuvat ukrainalaislapset laitetaan kouluun heti suomen kieltä oppimaan. Turvapaikanhakijoille siis suunnitellaan auttavia toimenpiteitä jo ennen, kuin heiltä on kysytty, mitä he itse haluavat.

Yhden humanitaarisen rajan luomiseen voi ajatella tutkijaryhmän artikkelin jopa itse osallistuvan. Se liittyy ääripäiden retoriikkaan. Johdantokappaleessa mainitaan mielipiteiden jakautuminen ääripäiksi. Oman käsitykseni mukaan ääripäästä voi puhua, jos suhtautuminen turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin on kielteinen tai vihamielinen. Mutta on vaikea sanoa myönteistä tai avointa suhtautumista, ääripääksi. Osittain asenteeni johtuu kielteisestä suhtautumisestani kansallisvaltioihin. Samasta syystä suhtaudun kriittisesti valtioiden oikeutukseen hallita rajoja.

Kansallisvaltion määritelmä perustuu fiktioon, ja sen luomien rajojen sisälle pyritään pakottamaan todellisuutta. Jos eivät ihan kaikki humanitaarisen rajan konfliktit johdukaan juuri tästä, niin aika moni kyllä. Humanitaarinen raja vaikuttaa joka tapauksessa käsitteenä erittäin mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta työkalulta turvapaikanhakijoiden liittyvän problematiikan analyysissä. Sen avulla pystyy tutkimaan sekä fyysistä että symbolista tilaa, ja se tarjoaa tarttumapinnan ilmiön eri ulottuvuuksiin.

ARPAD KOVACS
Takaisin ylös ↑

Euroopan eriarvoistavat rajat

Tutkijaryhmän käsittelee ”humanitaarista rajaa” ristiriitaisena politiikan näyttämönä. Kirjoittajat pohtivat valtioita sitovan ihmisoikeusnormiston ja valtioiden toteuttaman pakolaispolitiikan suhteita turvapaikkapäätöksenteossa sekä ulkorajoilla. He myös sijoittavat rajakonfliktit pakolaisia auttavan linjan ja turvallisuutta korostavan politiikan välille. Tämä asetelma on kuitenkin oman näkemykseni mukaan osin harhaanjohtava.

Turvapaikkapolitiikkaa ei ole helppo hahmottaa. Se on muuhun maahanmuuttopolitiikkaan verrattuna samanaikaisesti sekä epäpoliittista, että kaikkein politisoiduin maahanmuuton osa-alue nyky-Euroopassa. Turvapaikkapäätöksenteon tulisi perustua kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin. EU:n lainsäädäntö, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sekä kansalliset tuomioistuimet ohjaavat valtion virkamiesten ja turvapaikkoja myöntävien virastojen päätöksiä. Missään muussa EU:n ulkopuolelta tulevien muuttoliikkeeseen kohdistuvassa maahanmuuttopolitiikan osa-alueessa jäsenmaiden toimivalta ei ole näin rajattua.

Toisaalta kovimmat poliittiset debatit maahanmuutosta käydään useimmiten juuri turvapaikkakysymysten ympärillä. Myös maahanmuuttajavastaiset poliittiset liikkeet kohdistavat vihansa usein juuri turvapaikanhakijoihin. Vuosina 2015–2016 politiikan vaikutus virkamiesten tekemiin turvapaikkapäätöksiin oli selvästi nähtävissä. Esimerkiksi Suomessa irakilaisille annettujen myönteisten päätösten suhteellinen määrä romahti ainakin osin hakijoiden tausoista riippumatta.

Valtion mahdollisuus vaikuttaa tuomioistuimien ratkaisuihin turvapaikka-asioissa on rajattua ja käännytysten toteuttaminen on vaikeaa. Siksi poliittinen paine kohdistuu ulkorajoille. Usein tämä tarkoittaa uusien turvapaikanhakijoiden pääsyn estämistä. Poliitikkojen retoriikassa tästä puhutaan kiertoteitse muuttovirtojen hallintana.

Kuten artikkelissa todetaan, pakolaisten takaisintyöntäminen on laitonta. Kirjoittajat tuovat esille EU-maiden toiminnan väkivaltaisuuden, mutta jää epäselväksi, mitä he tarkoittavat turvallisuuden ja humanitaarisuuden välisellä tasapainoilulla.

Siirtolaisuusuuden avulla ihmiset toteuttavat tärkeitä päämääriä ja poistuvat mahdottomiksi käyneistä tilanteista.

Humanitaarisen politiikan kysymyksiin kuuluu: montako kiintiöpakolaista otetaan vastaan vuosittain, kuinka paljon annetaan tukea YK:n pakolaisjärjestölle ja osallistutaanko rauhanturvaoperaatioihin. Se, sallitaanko EU:n jäsenvaltioiden harjoittamat takaisintyönnot on kuitenkin eriluokan kysymys. Välimeren takaisintyönnöt aiheuttavat hengenvaaraa ja riskin joutua epäinhimillisen kohtelun uhriksi, koska turvapaikkatutkintaa ei suoriteta.

Jos EU hyväksyy jäsenmaiden laittomat toimet ja osallistuu niihin Frontexin kautta, oikeus elämään rajalla ei toteudu. Kysymys on poliittinen, mutta kyse ei ole tasapainosta turvallisuuden ja auttamisen välillä vaan oikeusvaltion olemassaolosta.

En ole aivan varma, kuinka hyödyllinen humanitaarisen rajan käsite on. Artikkeli on hyvin kuvaileva eikä poliittisten riitojen tai kompromissien syitä juuri pohdita. Ainakin tässä artikkelissa humanitaarinen raja ankkuroidaan kansainvälisen pakolaisoikeuden kehykseen eikä pakolaisuuden ja siirtolaisuuden eroja ja suhteita tematisoida. Moni siirtolainen ottaa kovia riskejä muuttaakseen Eurooppaan ja ajautuu turvapaikkajärjestelmään, vaikka tärkeimpänä tavoitteena on esimerkiksi työpaikka. Elämää on hankala pakottaa siisteihin kategorioihin.

Siirtolaisuusuuden avulla ihmiset toteuttavat tärkeitä päämääriä ja poistuvat mahdottomiksi käyneistä tilanteista. Moni entisistä kolonialistisista maista, joista lähti miljoonia ihmisiä etsimään parempaa elämää, eivät halua antaa samaa mahdollisuutta kehittyvien maiden ihmisille.

Yhteistä pakotetuille ja vapaaehtoisille muuttoliikkeille onkin, että motiivit liikkumiselle rakentuvat hyvin eriarvoisessa maailmassa. Eriarvoisuus liittyy tuloihin, mutta myös turvallisuuteen, terveyspalveluihin, sukupuolten tasa-arvoon tai elinympäristön tuhoutumiseen. Juuri moninaiset eriarvoisuudet tekevät ylirajaisiin muuttoliikkeisiin liittyvistä konflikteista hankalia ratkaista.

Tekstissä mainitaan osuvasti, että rajat eivät paikannu vain ulkorajoille vaan ”kaikkialla missä turvapaikanhakijoiden oikeutta maassa oleskeluun arvioidaan”. Maahantulon- ja maahanasettumisen kontrolli usein syventää siirtolaisten, mukaan lukien turvapaikanhakijoiden, eriarvoista asemaa. Epävarma asema lisää siirtolaisten riskiä tulla hyväksikäytetyksi työmarkkinoilla.

Monet Suomeen vuosina 2015–2016 tulleet turvapaikanhakijat elävät edelleen ilman oleskelulupia – osa paperittomina, osa päättymättömässä turvapaikkalimbossa. He eivät ole päässeet koskaan rajalta pois. Heidän asemansa virallistamiseksi on syntynyt Lupaa elää -kampanja.

Ukrainan sota on luonut uudenlaisen pakolaiskriisin Eurooppaan. Monet kommentaattorit ovat huomauttaneet kuinka eri tavoin eurooppalaiset suhtautuvat Ukrainan sotaa pakeneviin verrattuna Lähi-idästä vuonna 2015 panneisiin. Tähän on varmasti monia syitä. Silti on hyvä kysyä, missä määrin rodullistavat ja etniset ennakkoluulot vaikuttavat pakolaisiin kohdistuviin asenteisiin ja turvapaikkapolitiikkaan?

Nopeasti muuttuvien kriisien paine ja liikkuvien ihmisten omat valinnat näyttävät vaikuttavan eurooppalaiseen turvapaikkapolitiikan käytäntöihin. Eurooppaan vuonna 2015 päässeistä turvapaikanhakijoista toiset saivat lopulta luvan jäädä. Nyt EU-maat etsivät keinoja laillisen aseman takaamiseksi viisumivapaasti liikkumaan pääseille ukrainalaisille pakolaisille.

On mielenkiintoista nähdä miten Ukrainan pakolaiskriisi vaikuttaa keskusteluun ulkorajoista ja turvapaikkapolitiikasta. Ehkä sodan keskellä olisi aihetta optimismiin? Vuoden 2015 jälkeen EU:n turvapaikka- ja rajapolitiika on tähdännyt turvapaikkamenettelyn ulkoistamiseen tekemällä EU:n alueelle pääsystä mahdollisimman hankalaa. Ukrainan tilanne osoittaa ratkaisun nurinkurisuuden: isoissa kriiseissä käytännönläheinen ja avoin auttaminen on ainoa humaani vaihtoehto.

MARKUS HIMANEN
Takaisin ylös ↑