Öljyhumalan jälkeinen talouskasvukrapula on täällä. Halvan fossiilisen energian mahdollistaman massakulutusjuhlan jälkeen olo on kamala. Epävarma tulevaisuus pelottaa; kulttuurimme voi sammua sotien ja ekokriisin seurauksina. Mitä on tehtävissä?

E

nnen kuin yritämme vastata tähän, kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elintaso kasvoi Suomessa hurjaa vauhtia 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen maamme nousi lyhyessä ajassa maailman vauraimpien maiden joukkoon. Suuren kiihdytyksen (Great Acceleration) aikana kohosimme maailman kärkikastiin myös henkeä kohden lasketun ekologisen jalanjäljen suhteen.

Talouskasvun tuottamalla materiaalisella vauraudella on siis ollut ekologisesti haitallisia seurauksia. Absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja negatiivisten ympäristövaikutusten välillä ei ole kyetty tekemään. Talouskasvusivilisaatio on jatkuvuuden ja kestävyyden tahtotiloista käsin typerä tavoite. Kasvusivilisaatio on myös hyvin eriarvoinen eri toimijoille, sillä sisältyyhän siihen esimerkiksi työorjuutta, ihmiskauppaa, massasukupuuttoa, ilmastopakolaisuutta, sodankäyntiä sekä ympäristön kokonaisvaltaista saastumista ja elinkelvottomaksi tärvelemistä.

Oikeistopopulismin ja uusfasismin nousut voidaan nähdä valitettavina merkkeinä siitä, että monet kansalaiset ja heidän johtajansa eivät ole vielä havahtuneet kasvun ongelmiin tai sen lopun aikaan. Tai sitten he ovat, mutta eivät välitä. Epävarmuuden edessä (liian) iso osa meistä turvautuu autoritäärisyyteen ja vahvimman oikeuteen sekä syyllistyy muukalaisvihaan ja vaihtoehtoisuuden pelkoon. Tästä surkuhupaisana esimerkkinä toimii teknologinen korporaatioeliitti, joka Elon Muskin johdolla lyö kättä trumpilaisen valhepolitiikan ja nationalistisen tariffikapitalismin kanssa.

Tulevaisuudenodotukset ennenkokemattoman alhaisella tasolla

Tieteen valossa on selvää, että maailmanlaajuisesti meneillään on ympäristökriisi, joka merkitsee kiihtyvää ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kriisin keskeisin juurisyy on jatkuva talouskasvu ja sen materiaaliset seuraukset elonkehälle. Tämän on tunnustanut myös maltillinen hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC jo yli kymmenen vuoden ajan.

Voiko tässä tilanteesta löytää muuta kuin hengellistä toivoa tai metafyysistä lohtua? Kilpailu markkina-asemista ja niukkenevista resursseista jatkuu elonkehän tilan heikentymisestä ja poliittisten jännitteiden lisääntymisestä huolimatta. Niin yksityisen ja julkisen kuin kolmannenkin sektorin organisaatiot pyrkivät edelleen saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon vaurautta ja valtaa, jotta voivat sillä turvata tarpeidensa ja halujensa tyydytyksen nyt sekä tulevaisuudessa.

Myös Suomessa kasvua perustellaan lisääntyvässä määrin turvallisuudella. Jotta hallussamme olisi riittävän korkeatasoista sotateknologiaa ja paras mahdollinen puolustusorganisaatio, tarvitaan enemmän taloudellista pääomaa. Ja jotta saadaan kerrytettyä lisää pääomaa, tarvitaan kulutuksen kasvua, innovaatioita, korkeampaa teknologiaa, enemmän metsää sellukattiloihin, uusia kaivoksia turvaamaan kriittisten mineraalien saanti, lisäydinvoimaa, ja niin edelleen. Sama väkivallan ja teknokapitalismin tuhoisa liitto jatkaa kulkuaan turvallisuuspuheeseen verhottuna, vaikka juuri liiallisen materiaalisen vaurauden tavoittelu on johtanut ekologiseen ja inhimillisiin kriiseihin.

Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Lisävaurauden, lisäteknologian, lisäturvallisuuden ja lisäkasvun tavoittelu pahentaa jo valmiiksi katastrofaalista tilannetta. Tästä kääntäen johdettuna tuntuisi luontevalta väittää, että me Suomenniemen väki – ja laajemminkin sivilisaatiot – voimme selvitä ainoastaan, mikäli onnistumme luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta ja käytännöistä. Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Omavarainen ja kohtuullinen paikallistalous

Kestävän elämän manifesti on kokoelma suomenkielisiä kirjoituksiamme vuosilta 2014–2020. Niissä kerromme konkreettisesti, kuinka kasvutaloudesta siirrytään eteenpäin. Perusviestimme on se, että meidän tulee rakentaa, kehittää ja suojella omavaraisia yhteisöjä ja elinvoimaisia paikallistalouksia, joissa eletään hyvää ja mielekästä elämää ilman materiaalisen elintason kasvupakkoa.

Väitteemme omavaraistuvan paikallisuuden hyödyistä ja kestävyydestä perustuu historialliseen näyttöön, mutta myös poikkitieteelliseen tutkimukseen. Ekologinen sivilisaatio puolestaan voi olla seurausta poikkipaikallisesta organisoitumisesta, jossa paikallisyhteisöt muodostavat keskenään kestävyyteen perustuvia yhteistyö- ja avunantoverkostoja; siis uudenlaisen monilajisen solidaarisen kudelman.

Talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja niin kutsutut vihreät tai puhtaat siirtymät sekä lisääntymistalkoot ja näihin kytkeytyvät talouden elvytyspaketit eivät ole ratkaisuja, vaan osa kasvupakkosivilisaation kriisiytymistä. Ratkaisujen sijaan kyseiset ehdotukset toimivat jatkumona hybriksen sävyttämälle epätoivoiselle, epätoivotulle ihmistoiminnalle.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Valtavirtapolitiikasta tai yritysjohtajien markkinapuheista poiketen kapitalistinen kasvutalous ja teknologian kehitys nähdään manifestissamme ekologisen kriisin pääasiallisina aiheuttajina. Kasvihuonekaasupäästöjä sekä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää tulee vähentää suoraan eikä markkinoiden, uusien innovaatioiden ja investointien kautta. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Niin yhteiskunnallinen epätasa-arvo kuin myös suurin osa ympäristöongelmista voidaan palauttaa kasvupakkosivilisaatioon, johon tarjoamme manifestissa kaksi vaihtoehtoskenaariota. Ensimmäisessä näistä teollinen yhteiskunta romahtaa suhteellisen äkillisesti, jota seurannee taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Toinen vaihtoehto on, että aloitamme ripeän ja suunnitellun teollisen tuotannon, kulutuskulttuurin ja talouskasvuun perustuvien yhteiskuntajärjestelmien alasajon. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, ellei teknoutopistien ja transhumanistien toivomaa, spekulatiivista ja hyvin poissulkevaa pakoa maapallolta lasketa mukaan.

Maaseuduilla suuri potentiaali

Parannuskeinoksi väkivaltaiselle talouspakkosivilisaatiolle tarjoamme siis omavaraisten paikallistalouksien verkostoa. Kestämättömän kehityksen purkamisen keskiössä ovat täten maalla pysyminen ja uudelleen maalaistuminen eli niin kutsuttu uusmaalaistuminen. Maalle sijoittuva ja maasta ammentava elämäntapa on elimellinen vastavoima ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle urbanisaatiolle ja kaupunkikeskeiselle (kerska)kulutuskulttuurille.

Kaupungin ja maaseudun väliset suhteet tulee miettiä ja organisoida kohtuussiirtymän myötä uudelleen tukemaan kestävien elinkeinojen syntyä ja jatkumista. Kaupungin valta-asema tulee heikentymään jo sen takia, että maaseutu tarvitsee ihmisiä kasvattamaan ruokaa ja tuottamaan muita elämän perusedellytyksiä. Maaseudun asuttaminen tavoilla, jotka lisäävät omavaraisuusastetta erityisesti ruoan ja energian osalta, tarkoittaa elämän piirin siirtämistä poispäin suurkaupungeista, kasvutalouden keskuksista. Uusmaalaistuminen on luopumista kasvutalouden rakenteista, käytännöistä ja suhteista. Samalla uusmaalaistumisessa pidetään kiinni merkitysrikkaasta kokonaisuudesta, jota paikalliskulttuurien ja taitojen elvyttäminen tukevat.

Vaikka elämän varjelun nimissä tehtävät muutokset voivat tuntua rajuilta varsinkin niistä, joiden materiaalinen elintaso on kestämättömällä tasolla, globaalilla tasolla arki maapallolla voi jatkua pitkälti entisellään suurimmalle osalle ihmisistä. Kasvupakkosivilisaation purku koskee siis erityisesti elintapojen muutosta ylikuluttavissa yhteiskunnissa. Olemme ylituotannon ja -kulutuksen purkamisen velkaa nykyisille ja tuleville sukupolville.

Omavaraistuminen ei ole tae sivilisaation pelastumisesta

Kestävä elämä on paikallisesti omavaraista, yhteisöllistä maaseudun uudelleen asuttamista, jossa ravinteet jälleen kiertävät, metsät pysyvät pystyssä ja vedet kirkastuvat. Se on tila, paikka ja prosessi, jossa ihmiset ja muu luonto saavat toipua kasvun arvista ja traumoista. Ekologisesti tarkasteltuna omavaraisuutta on vaikea haastaa. Se tarjoaa paikallisia ja parhaimmillaan skaalautuvia ratkaisuja kestävyyskriisiin, pitäen mukana niin ajallisen kuin tilallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat.

Ekologisessa sivilisaatiossa taas ei ole mitään itsestään selvää. Se edellyttää vähintään laajamittaista poikkipaikallista koordinointia. Tällainen työ ei kuitenkaan luultavasti tyssäisi resurssipulaan vaan enemminkin toisaalle suuntautuvien halujen vuoksi ja sosiokulttuuristen taitojen puutteeseen. Osa meistä on jo siirtynyt tai siirtymässä kohti kestävää elämää, pois talouskasvukeskeisestä olemisen tavasta ja siihen kytkeytyvistä käytännöistä. Osa meistä taas tekee työtä laajemman ekologisen sivilisaation puolesta.

Mikäli muutosaloitteet ovat talouskasvuriippuvaisia, tulevat ne kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana.

Ensimmäinen tulee onnistumaan ilman jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen ei voi syntyä ilman ensimmäistä. Muutosaloitteet, kuten ekologinen sivistys ja planetaarinen hyvinvointi, ovat tärkeitä, mutta mikäli ne rakentuvat talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan varaan, ne tulevat kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana. Sama pätee ekologisiin jälleenrakennushaaveisiin.

Peräänkuulutammekin nyt kaiken älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kytkemistä paikallisesti organisoituneisiin yhteisöihin, jotka jo tekevät ja elävät huomista, kasvun jälkeistä aikaa, ja kestävät paremmin äkillisetkin muutokset, kuten pandemiat, sodat ja katkokset ruoan sekä energian toimituksissa.

Niin kutsuttu naftadarra on muistutus meille liiallisesta kulutuksesta ja tuotannosta. Nyt on aika suunnata toiminta kohtuulliseen ja paikalliseen.

PASI HEIKKURINEN & TONI RUUSKA

Kirjoitus on omistettu 60 vuotta täyttävälle ystävällemme, omavaraispioneerille Lasse Nordlundille.

OTSIKKO- JA KUVITUSKUVAT: Heikkurinen & Ruuska

Takaisin ylös ↑

Kuuntele Tiededebatti Spotifyssa (27:49 min)

Yhteiskunnallinen tilanne määrittää paikallisuuden merkitystä. Paikallisen elintarviketuotannon ja lähiruoan kehittämistyössä ovat korostuneet aluetalouden ja työllisyyden näkökulmat viimeisen 15 vuoden aikana. Nyt toimintaa on syytä tarkastella entistä enemmän myös yhteiskunnallisen vakauden ja kriisinkestävyyden näkökulmista.

Paikallinen kehittäminen: uusia ja vanhoja kysymyksiä

Paikallisen toiminnan merkitystä on perusteltu vuosien saatossa monin eri tavoin. Tunnetulla sanonnalla ”Think global, act local” on pitkät juuret paitsi ympäristöajattelussa niin myös liiketaloudessa ja yritysviestinnässä.

Sanonta liittyy myös ruokaan. Sillä on voitu perustella esimerkiksi reilun kaupan tuotteiden ostamista. Toisaalta paikallisen toiminnan korostaminen sopii myös lähiruokaan.

Kirjoitin Alue ja Ympäristö -lehteen vuonna 2008 artikkelin Elintarviketuotannon paikallinen kehittäminen Keski-Suomessa. Artikkelissa tarkastelin juuri ruoan paikallisuutta, lähiruokaa ja sitä, minkälaista kehittämistyötä suomalaisilla maatiloilla tehdään erilaisten projektien kautta lähiruoan edistämiseksi.

Artikkeli perustui 15 keskisuomalaisen maaseudun kehittäjän teemahaastatteluihin. Maatiloilla näytti olevan kehitystarvetta juuri pieninä paikallisina toimijoina, sillä ruokajärjestelmää tuntuivat hallitsevan suuret kauppaketjut ja globaalin talouden toimintalogiikka.

Artikkelissa päädyin kahteen keskeiseen johtopäätökseen siitä, mitä tiloilla tulisi tehdä, jotta paikallinen tuotanto voisi vallinneessa tilanteessa kehittyä. Nämä olivat verkostojen rakentaminen ja tuotannossa erikoistuminen.

Nyt – 15 vuotta myöhemmin – voi huomata, että lähiruoan ympärillä on tapahtunut paljon, mutta toisaalta myös samat kysymykset ovat edelleen osin esillä. Paikallisen ja globaalin toiminnan jännite on säilynyt.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa paikallista toimintaa nyt kehitetään, on kuitenkin toisenlainen. Paikallisuus on saanut uudenlaisia painotuksia, ja samalla myös kehittämistyön tarve sekä päämäärät muotoutuvat nyt ehkä erilaisiksi.

Paikallisuus, talous ja yrittäjyyden aktivoiminen

Vuoden 2008 artikkelissani viitekehyksenä näyttäytyivät paikallisuuden määritelmät 2000-luvun alun tutkimuskirjallisuudessa sekä lähiruoan sisällölle luotu eräänlainen kotimainen painotus. Lähiruoka näyttäytyi tuolloin ennen kaikkea oman alueensa raaka-aineita hyödyntävänä tuotantona ja kulutuksena. Tätä se on lähtökohdiltaan tietysti myös edelleen.

Lisäksi vahvoina tavoitteina nähtiin aluetalouden, työllisyyden ja pienyritystoiminnan kehittäminen. Niinpä oli luontevaa, että nämä tavoitteet näkyivät myös maaseudun ja paikallisen ruoan kehittämistyössä.

Maatilan toiminnan tasolla liiketaloudellinen kannattavuus on tietysti elinehto, ja siihen kehittämistyötä tarvitaan edelleen, samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten. Alueelliset yrittäjyys- ja työllisyysvaikutukset ovat myös tavoiteltavia. Varsinkin monelle pienelle maaseutukunnalle maatalous- ja elintarviketoimialoilla on edelleen iso merkitys paikallisen elinkeinorakenteen kannalta.

– – lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen.

Toimintaympäristön muutos ja entistä moninaisemmat yhteiskunnalliset tavoitteet virittävät kehittämistyön kuitenkin uudella tavalla myös talouden ja työllisyyden osalta. Esimerkiksi vuonna 2021 päivitetty maa- ja metsätalousministeriön lähiruokaohjelma näkee lähiruoassa entistä laajempia mahdollisuuksia juuri tästä näkökulmasta.

Raportin mukaan lähiruoka voi kehittyä eri toimialoja yhdistäväksi tekijäksi hakien yhteyksiä esimerkiksi elämysteollisuuteen ja hyvinvointiyrittäjyyteen. Lisäksi alalla on työtehtäviä, joihin voi työllistyä melko matalalla kynnyksellä. Niinpä raportin mukaan lähiruoka voisi auttaa myös syrjäytymisen torjumisessa tai edistää sosiaalisen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymistä.

Tähän voisi varmastikin liittää vielä yleisen nuorten työelämävalmiuksien edistämisen ja yrittäjyyskasvatuksen.

Miten paikallisuus näkyy ympäristö- ja ilmastotavoitteissa?

Lähiruoan ja paikallisen kehittämistyön taustalla oli vuonna 2008 myös ympäristö- ja ilmastotavoitteita. Ne ovat itse asiassa kulkeneet lähiruoan perusteluissa aina, joskin niitä on samalla myös kyseenalaistettu.

Lähtökohtaisesti lähiruoassa on pyrkimyksenä lyhentää kuljetusmatkoja ja saada sitä kautta myös ympäristöhyötyjä. Paikallisuuden, pienimuotoisuuden ja lähiruoan ympäristöhyötyjä joudutaan arvioimaan kuitenkin aina tapauskohtaisesti, sillä kokonaisuuden kannalta tuotantotavalla ja -menetelmillä on myös merkitystä.

– – maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta.

Koko yhteiskunnallisen ruokakeskustelun – ja samalla ruoan paikallisuuden – painopiste on muuttunut nyt siten, että ilmastotavoitteet ovat tulleet yhä vahvemmin esille. Esimerkiksi viime aikoina julkisessa keskustelussa on saanut näkyvyyttä poliittinen kiistely Ilmastoruokaohjelman valmistumisesta (YLE 2023). Samantapaiset jännitteet eivät kuitenkaan olleet pinnalla vielä 15 vuotta sitten.

Vuonna 2008 kehittämistyön taustalla näyttäytyivät niin sanotut maatalouden monivaikutteiset tavoitteet. Niiden mukaan maatalous huolehtii ruoantuotannon ohella myös muista hyödykkeistä, kuten maaseutumaisemasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Kehittämistyössä lähiruoan ja paikallisen toimintavan ajateltiin luontevasti tukevan myös näitä tavoitteita.

Ympäristön ja ilmaston kannalta uudempi tutkimustieto sekä yleinen tietoisuus ruoantuotannon vaikutuksista ovat nyt kenties auttaneet kohdistamaan katsetta paremmin niihin asioihin, joihin ruoan tarjontaketjussa voidaan lopulta vaikuttaa.

Paikallisuudella voi nähdä edelleen olevan merkitystä, sillä tuotannon ympäristövaikutukset tulevat lähiruoan myötä kuluttajan kannalta lähemmäksi ja paremmin arvioitavaksi. Näin omia kulutusvalintojakin pystytään miettimään ehkä konkreettisemmin.

Miten paikallisuus liitetään ruoantuotannon turvallisuuteen ja kriisinkestävyyteen?

Suomalaista ruokakeskustelua, kuten mitä tahansa yhteiskunnallista keskustelua, ovat viime vuosina värittäneet erilaiset kriisit. Koronapandemia nosti omalla tavallaan esiin paikallisuuden merkitystä. Samoin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Molemmat herättivät huolta myös ruokaturvasta, eli yhteiskunnan mahdollisuudesta turvata kansalaisille riittävä ja ravitseva ruoka kaikkina aikoina.

Turvallisuuskysymykset olivat lähiruokakeskustelun taustalla jo 15 vuotta sitten, mutta hieman eri painotuksella. Kyse oli monesti ruoan laadullisesta turvallisuudesta ja huolta herättäneistä ruokaskandaaleista. Näistä näkyvimmin esillä oli 1990-luvulla Iso-Britanniassa esiintynyt BSE, joka tunnetaan myös hullun lehmän taudin nimellä. Skandaalien juurisyyt nähtiin tuolloin monimutkaisessa globaalissa ruokajärjestelmässä, ja tällöin paikallisuus näyttäytyi vaihtoehtoisena, turvallisena ja hallittavana toimintatapana.

Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.

Koronapandemian alkuperän arvioitu paikantuminen Kiinaan, Wuhanin kaupungissa sijaitsevalle ruokatorille, on tietysti herättänyt samantapaisia huolenaiheita nyt uudelleen. Globaali ruokajärjestelmä näyttäytyykin edelleen monin tavoin ongelmallisena ja hallitsemattomana.

Paikallisuutta perustellaan nyt entistä enemmän ruokajärjestelmän toimintakyvyn turvaamisen ja joustavuuden, eli resilienssin vahvistamisen näkökulmista. Tähän liittyen on tullut uudempaa mielenkiintoista tutkimusta esimerkiksi regeneratiivisesta maataloudesta ja agroekologisista symbiooseista.

Niiden pyrkimyksenä on energian ja ravinteiden paikallinen ja luonnonmukainen kierto. Näin ruoan paikallisuutta voidaan kytkeä myös kiertotalouteen sekä energiaomavaraisuuden tavoitteluun. Tällaiset ratkaisut edistävät samalla koko yhteiskunnan parempaa huoltovarmuutta ja kriisinkestävyyttä.

Miten eteenpäin?

Lähiruoka ja kasvava kiinnostus paikallisuuteen herättivät 15 vuotta sitten toiveikkuutta ja odotuksia paremmasta kannattavuudesta maatiloille. Kehittämistyö näyttäytyi tällöin resurssina, joka voi opastaa maatiloja kohti näiden odotusten saavuttamista.

Osalle suomalaisista tiloista toiminta onkin osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi, mutta monen kohdalla odotukset ovat edelleen lunastamatta. Joillakin ne jäivät lunastamatta kokonaan, sillä tilojen lopettamisluku on pysynyt korkealla.

Samoin elintarvikekaupan keskittymiskehitys on edelleen jatkunut, ja pienten toimijoiden on yhä vaikea haastaa sitä. Toisaalta kauppojen ja lähiruokayrittäjien yhteistyössä on omat haasteensa. Erikoistumisesta ja paikallisuutta arvostavien kuluttajien löytämisestä puhutaankin yhä edelleen samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa kuitenkin uudenlaista merkitystä lähiruoalle ja paikalliselle toimintatavalle. Voisikin ajatella, että paikallisessa kehittämistyössä yhä useammat toimijat voivat ottaa nyt enemmän aktiivista roolia. Tätä haastattelemani maaseudun kehittäjät toivoivat jo 15 vuotta sitten: yritystoiminnan ja yhteisön kehittämisen tuli heidän mielestään kulkea rinnakkain.

Myös agroekologiseen symbioosiin sisältyy ajatus tuotannon kiinteästä yhteydestä paikalliseen yhteisöönsä, mikä voi parhaimmillaan ruokkia kaikkea muutakin yhteisöllistä toimintaa. Energiaomavaraisuuden tavoittelu mahdollistaa aidomman paikallisuuden toteutumisen koko ketjun osalta, tuotantopanoksista lähtien.

Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyen myös kumppanuusmaatalous on herättänyt entistä enemmän kiinnostusta. Yhteisöllisyyden kautta paikallisuuden arvo pystytään myös tavoittamaan syvemmin ja monitahoisemmin.

Kauppa, teollisuus ja julkinen ohjaus tulevaisuudessa

Kauppaketjuilla on ruoan kulutuksen kannalta kuitenkin edelleen iso merkitys. Aktiivisempi rooli niiden, ja myös suurten teollisuusyritysten, osalta tarkoittaa kokonaisvaltaisempaa vastuun ottamista koko ketjusta.

Vastuullisuus on pohjimmiltaan siis sitä, että kaikki ketjun toimijat pystyvät olemaan siinä mukana kannattavasti. Tästäkin on olemassa viitteitä esimerkiksi yritysten pyrkiessä ilmastoneutraaliuteen ja entistä laajempiin kestävyystavoitteisiin.

Sosiaalisen vastuun näkökulmasta se tarkoittaa myös työntekijöiden oloista huolehtimista, mukaan lukien ulkomaiset kausityöntekijät, joita erityisesti ruokasektorilla työskentelee.

– – kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle – –

Julkisten toimien ja julkisten hankintojen on odotettu lisäävän lähiruoan kysyntää koko 15 vuoden ajan. Näin on myös tapahtunut, vaikka työsarkaa varmasti vielä riittää. Julkista ohjausta tarvitaan nyt ennen kaikkea koordinoimaan toimintaa ja näyttämään suuntaa. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta esimerkiksi juuri aloittaneet hyvinvointialueet tekevät myös merkittäviä ruokahankintoja.

Laajemmassa kuvassa on lopulta kyse siitä, että kestävästi toimivat ja omaan luontaiseen ympäristöön sopivat paikalliset ruokajärjestelmät luovat kokonaisuutena pohjaa ruokaturvalle paitsi paikallisesti niin myös globaalisti. Kehittämistyötä erityisesti tämän eteen kannattaa jatkaa.

Järjestelmät eivät ole kriiseiltä milloinkaan täysin suojassa, mutta entistä laajemmalla rintamalla tehtävät samansuuntaiset valinnat tekevät vanhan sanonnan paikallisen toiminnan ja globaalin ajattelun suhteesta edelleen ajankohtaiseksi. Ehkä se saa samalla myös uutta sisältöä.

ANTTI PUUPPONEN

Otsikkokuva: Minna Autio / Unsplash

Suomalaiset ovat pääosin tyytyväisiä omaan asumistilanteeseensa. Toiveiden ja nykyisen asumisen ristiriidat tulevat esiin elämänvaiheen muutoksissa. Enää ei haluta asua isoissa omakotitaloissa kuten ennen, muttei myöskään aivan pienissä kerrostaloasunnoissa.

Asumismieltymykset ovat yhteydessä sekä asumisen sosiaaliseen että ekologiseen kestävyyteen. Riittävä asumisväljyys mahdollistaa arjen eri toiminnot asunnossa mielekkäällä tavalla. Kohtuullisena pidetty asunnon koko ja varustelu on sidoksissa myös kulttuuriin ja elintasoon. 

Asuminen muodostaa yli neljänneksen suomalaisten hiilijalanjäljestä; suuret ja hyvin varustellut asunnot kuluttavat enemmän resursseja. Asumisen ekologisen kestävyyden saavuttaminen sosiaalisesti kestävällä tavalla onkin keskeinen ilmasto- ja asuntopolitiikan pulma. 

Kuinka kestävä asuminen toteutuu tällä hetkellä Suomessa? Ovatko suomalaisten asumismieltymykset menossa kestävämpään suuntaan ja mitkä tekijät vaikuttavat asumismieltymyksiin?

Tätä selvitimme hiljattain valtakunnallisessa asumistoiveiden asukaskyselyssä. Kysely toteutettiin maalis-huhtikuussa 2022, koronan ja energiakriisin välissä. Korona-aika lisäsi tilantarvetta asunnossa ja asuinympäristöltäkin toivottiin väljyyttä. Nykyisessä energiakriisissä puolestaan energiatehokkuuden merkitys ja asumiskustannukset saattaisivat korostua enemmän.

Muuttohalukkuus on suurinta nuorilla aikuisilla

Kyselyn tulokset tuovat esiin suomalaisten asumismieltymyksiä kattavasti. Asumistoiveet sidottiin tiettyyn ajankohtaan, jolloin vastaukset ovat realistisempia ja toiveita pystyttiin vertailemaan sen hetkiseen asumiseen. 

Asumistoiveista kysyttiin seuraavasti: ”Kuvittele elämääsi 2–5 vuotta eteenpäin ja että olisit tuolloin valitsemassa uutta asuntoa. Miten ja missä toivoisit asuvasi tuolloin?”.

Suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä nykyiseen asuntoon ja asuinympäristöön.

Asumismieltymyksiä tarkasteltiin iän, sukupuolen ja kaupunki-maaseutuluokituksen mukaan. Kyselyyn vastasi 1448 satunnaisesti valittua 18–80-vuotiasta suomalaista. Vastaukset on painotettu iän ja sukupuolen mukaan, jotta tulokset vastaavat suomalaisten ikä- ja sukupuolijakaumaa.

Suurin osa suomalaisista on tyytyväisiä nykyiseen asuntoonsa ja asuinympäristöönsä. Keskiarvo asteikolla 1–10 on 8,3. Yli puolet antoi asumiselleen arvosanan 9 tai 10. Maaseudun asukkaat ovat keskimäärin hiukan tyytyväisempiä nykyiseen asumiseen kuin kaupunkilaiset.

Reilu puolet vastaajista haluaa asua nykyisessä asunnossaan jatkossakin seuraavat 2–5 vuotta. Noin kolmannes vastaajista kertoi haluavansa muuttaa. Muuttohalukkuus on suurimmillaan nuorilla aikuisilla, joista kolme neljästä haluaa muuttaa. Ilmiö kuitenkin laskee iän myötä. Eläkeikäisistä suurin osa haluaa pysyä nykyisessä asunnossaan.

Muuttohalukkuus on kaupungeissa merkittävästi korkeampi kuin maaseudulla kaikissa ikäryhmissä. Esimerkiksi kaupunkilaisista 18–24-vuotiaista nuorista aikuisista nykyisessä asunnossa haluaa pysyä vain 8 prosenttia, maaseudulla peräti 29 prosenttia. Naiset ovat miehiä halukkaampia muuttamaan. Ero näkyy sekä kaupungissa että maaseudulla, mutta maaseudulla ero on suhteellisesti suurempi.

Nuoret ja perheelliset toivovat enemmän omakotitaloasumista, ikääntyneet kerrostaloasumista

Suomalaiset toivovat omakotitaloja jonkin verran enemmän ja kerrostaloja vähemmän nykyiseen asumiseen verrattuna. Omakotitaloja toivotaan lisää sekä kaupunkeihin että maaseututaajamiin. Rivitaloja toivotaan lisää kaupunkikeskustoihin ja kaupunkiseutujen pientaloalueille.

	Nykyinen	Toiveet
Kerrostalo	37 %	29 %
Omakotitalo	45 %	52 %
Paritalo	4 %	4 %
Rivitalo	12 %	14 %
Hoivakoti tai palvelutalo	0 %	1 %
Muu, mikä?	1 %	1 %

Kyselyyn vastanneiden nykyinen asumismuoto ja toiveet.

Nuoret aikuiset (25–34-vuotiaiden ryhmä) toivovat eniten omakotitaloasumista nykyiseen asumiseen verrattuna. Heillä nykyinen asumismuoto on tyypillisesti kerrostalo- ja vuokra-asuntovaltaista. Omakotitaloon pyritään keskimäärin 50 ikävuoteen asti ja ikääntymisen myötä kerrostalotoiveet alkavat jälleen lisääntyä. 

Tyytyväisimpiä nykyiseen asuntoon ja asuinympäristöön ovat omakotitalossa asuvat. Omakotitalossa asutaankin usein pisin elämänvaihe, nuoresta perheestä vanhuuteen. Kerrostaloasunnoissa keskimääräinen asumisaika on lyhyempi.

Omakotitalossa asuvat ovat kaikkein tyytyväisimpiä.

Kerrostaloissa ja rivitaloissa asuvat olivat suunnilleen yhtä tyytyväisiä nykyiseen asumiseensa. Rivitaloista vaihtohalukkuus toiseen talotyyppiin on korkeampaa. Toisaalta nykyiseen asuntokantaan verrattuna rivitaloasuntoja toivotaan lisää.

Asumistyytyväisyys on yhteydessä myös asunnon hallintamuotoon, lähes kaikki omakotitaloasujat ovat omistusasujia. Omistusasuminen on toivotuin hallintamuoto kaikissa ikäluokissa ja se lisää asumistyytyväisyyttä.

Keskikokoisia asuntoja halutaan enemmän, äärikokoja vähemmän

Vastaajien nykyisen ja toivotun asunnon keskikoko on sama, mutta asuntojen kokojakauma eri. Pieniä alle 40 neliömetrin kokoisia asuntoja toivotaan nykyistä vähemmän, mutta niin myös suuria yli 170 m² kokoisia asuntoja. Enemmän toivotaan sen sijaan keskikokoisia, 60–140 m² asuntoja, ja erityisesti 80–110 m² asuntoja.

Kerrostaloasunnoissa yleisin kokoluokka on tällä hetkellä 40–60 neliötä, mutta toivotuin koko on 60–80 neliötä. Omakotitaloissa toivottu koko on nykyistä pienempi: yli 140 neliön omakotitaloja toivotaan selvästi vähemmän ja 80–110 neliön kokoisia omakotitaloja enemmän. Myös rivitaloissa suuntaus on kohti pienempää: yleisin kokoluokka on tällä hetkellä 80–110 neliötä, mutta toivotuin 60–80 neliötä.

Suomalaiset haluaisivat asua maaseudulla tai maaseututaajamissa hiukan useammin nykyiseen verrattuna.

Nykyistä selvästi suurempaa asuntoa toivotaan 25–34-vuotiaiden ikäluokassa. Tämän ikäluokan elämänvaihetta leimaavat muun muassa opintojen päättyminen, työllistyminen, perheellistyminen, elämäntapojen ja asumismieltymysten vakiintuminen sekä muuttoliike pientaloalueille ja väljempiin asuinympäristöihin.

Yli 50-vuotiaiden ikäluokat taas toivovat keskimäärin nykyistä pienempää asuntoa. Kaikissa ikäluokissa toivotaan kuitenkin nykyistä vähemmän hyvin suuria, yli 200 neliömetrin kokoisia asuntoja. Korkeakoulutetut sekä ahtaammin asuvat haluavat todennäköisemmin nykyistä suuremman asunnon.

Maaseutuasumista toivotaan enemmän 50 ikävuoteen saakka

Suomalaiset haluaisivat asua maaseudulla tai maaseututaajamissa hiukan useammin nykyiseen verrattuna. Kaupunkiseuduilla keskusta-asuminen ja pientalovaltaisella alueella asuminen vastaavat pääosin toiveita. Kaupunkien kerrostalovaltaisella alueella asumista toivotaan kuitenkin nykyistä vähemmän. 

Maaseutuasumista toivovat nykyistä enemmän 18–50-vuotiaat. Yli 50-vuotiaat asuvat kaikista ikäluokista useimmin maaseudulla. Osa heistä haluaisi kuitenkin asua kaupungissa, etenkin kaupunkikeskustassa tai kerrostalovaltaisella alueella. 

Naisten ja miesten välillä ei ole merkittävää eroa kaupunki- ja maaseututoiveissa. Mutta kaupunkiseudulla naiset asuvat ja haluavat asua useammin keskustoissa, miehet vastaavasti pientaloalueilla.

	Nykyinen	Toiveet
Kaupungin keskusta	14 %	14 %
Kerrostalovaltainen alue kaupunkiseudulla	22 %	17 %
Pientalovaltainen alue kaupunkiseudulla	35 %	35 %
Taajama maaseudulla	11 %	13 %
Haja-asutusalueella maaseudulla	18 %	19 %
Ulkomailla	0 %	1 %
Jokin muu	1 %	1 %

Kyselyyn vastanneiden nykyinen asumisympäristö ja toiveet.

Toiveissa toimiva pohjaratkaisu ja rauhallinen asuinalue

Asunnon tärkeimpiä valintatekijöitä ovat toimiva pohjaratkaisu ja edulliset asumiskustannukset. Näiden lisäksi visuaaliset tekijät, kuten runsas luonnonvalo, miellyttävät näkymät ulos sekä asunnon ja asuinrakennuksen miellyttävä ulkonäkö, ovat keskeisiä. Näitä tekijöitä tärkeinä tai erittäin tärkeinä pitää yli 70 prosenttia vastanneista.

Kaupunkiasunnon valinnassa korostuvat toimiva pohjaratkaisu, miellyttävä ääniympäristö ja akustiikka, asunnon vaivaton ylläpito sekä sähköauton latauspiste. Kaupungissa pohditaan myös enemmän asunnon jälleenmyyntiarvoa kuin maaseudulla. Maaseudulla asunnon valinnassa painottuvat lemmikkiystävällisyys ja miellyttävät näkymät ulos.

Tärkeimpiä asuinympäristön valintatekijöitä ovat alueen rauhallisuus, helppo pääsy luontoon sekä ruokakauppaan ja peruspalvelujen läheisyys.

Suomalaiset arvostavat kohtuullista elämää.

Kaupungeissa asuinympäristön valinnassa korostuvat palveluiden läheisyys, mahdollisuus pärjätä ilman omaa autoa, julkiset liikenneyhteydet, harrastusten ja työ- tai opiskelupaikan läheisyys sekä alueen hyvämaineisuus. Maaseudulla asuinympäristön tärkeimpiä ominaisuuksia ovat sen sijaan rauhallisuus, helppo pääsy luontoon sekä se ettei välittömässä läheisyydessä ole naapureita.

Suomalaisten asumismieltymykset ovat länsimaisittain kohtuullisia – globaalisti tilanne on toinen

Suomalaiset arvostavat kohtuullista elämää. Asuntoon ei haluta turhaa tilaa, mutta ei liian ahdastakaan. Valtavat omakotitalot eivät enää houkuttele kuten ennen, ja valmistuneiden uusien omakotitalojen keskikoko on laskenut. Toisaalta nykyinen asuntojen keskikoon pienenemiskehitys kaupunkien kerrostaloissa ei vastaa toiveita.

Kun mietimme, mikä on kohtuullista asumista, joudumme jatkossa yhteensovittamaan yhä enemmän asuinpinta-alan aiheuttamaa energian ja materiaalin kulutusta asuinpinta-alan tuottamaan hyvinvointiin. 

Asumisväljyytemme asukasta kohti on yli kaksinkertaistunut 50 vuodessa ollen nyt 41,5 neliötä tai 1,9 huonetta henkeä kohden. Suomi sijoittuu länsimaisessa vertailussa hiukan keskiarvon yläpuolelle sekä asumisväljyydessä että omakotitaloasumisen yleisyydessä. Sen sijaan Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa asutaan huomattavasti suuremmissa asunnoissa ja useimmiten omakotitaloissa. Yhdysvalloissa huoneita on keskimäärin 2,4 asukasta kohti. 

Hyvän asumistason kriteerit länsimaissa poikkeavat huomattavasti globaalista, joka on noin 10–15 neliömetriä henkeä kohti. Asumisen sosiaaliset normit, kuten negatiivinen suhtautuminen sisarusten huoneenjakamiseen tai useat kylpyhuone- ja wc-tilat nostavat koettua asuinpinta-alan tarvetta. Asunnon tilavaatimukset kasvavat myös, jos asuinympäristö ei tarjoa palveluita. Esimerkiksi kuntoilulaitteet kotona vievät tilaa. 

Mahdollisuutta kestävämpään ja kohtuulliseen asumiseen voidaan edistää monin tavoin.  Saksassa on mietitty, että kunnat ja valtio voisivat tukea pienempään asuntoon muuttoa asumisen energiankulutuksen vähentämiseksi. Kunnat voivat tarjota asumisneuvontaa, käytännön muuttotukea ja taloudellista tukea. Näistä olisi etua etenkin ikääntyneille, jotka haluaisivat muuttaa helppohoitoisempaan asuntoon. Myös yhteisöllisiä asumismuotoja voidaan tukea taloudellisin kannustimin. 

Tutkimukset osoittavat, että asuinpinta-alan oikeudenmukainen jakautuminen on sosiaalisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta jopa tärkeämpää kuin absoluuttinen pinta-alan määrä. Ihmiset ovat siis tyytyväisiä pienempäänkin asuntoon, jos muutkin naapurustossa elävät samoin. 

Kaiken kaikkiaan koti on paljon enemmän kuin pelkät asuinneliöt.

ANNA STRANDELL, ENNI RUOKAMO & JOUNI RÄIHÄ

Artikkelikuva: Unsplash/Tom Rumble

Maaseudun supistumista pidetään uhkana hyvinvoinnille. Pienimuotoinen ja vastuullinen perus- ja palvelutuotanto ei kuitenkaan vaadi talouden tai materiaalisen kulutuksen kasvua. Se voi toimia muuttovalttina sekä tuoda globaalin vastuun osaksi maaseudun arkea.

Suomen talouskeskusteluun kuuluu vakaa usko siihen, että pienenä ja avoimena valtiona Suomi on vientiteollisuudesta riippuvainen. Akuutit kriisit, kuten pandemia ja lähialueen sota tekevät nyt näkyväksi globaalin fossiilitalouden riskialttiuden, mistä myös ilmastotutkimus on jo pitkään varoittanut. Perinteisiä teollisuustyöpaikkoja ja niiden tuottamaa talouskasvua pidetään silti erityisen välttämättöminä syrjäseuduille, jotta niiden avulla voidaan ylläpitää hyvinvointia myös matalan taloudellisen tuottavuuden alueilla.

Mutta millaista hyvinvointia näillä toimilla oikeastaan tavoittelemme? Eikö myös maaseudulla ole mahdollisuuksia vahvistaa kestäviä alueellisen työn ja tuotannon rakenteita, jotka eivät uusinna nykyisten teollisuus- ja hyvinvointijärjestelmiemme riippuvuutta kiihtyvästä luonnonvarojen ja materiaalien kulutuksesta? (Aiheesta lisää ks. esim. Tero Toivasen ja kumppaneiden sekä Johanna Leinon Kriittinen tila -artikkelit.)

Ekohyvinvointivaltio tarkoittaa siirtymää sellaiseen julkiseen hyvinvointipolitiikkaan, joka toteutuu ympäristön kantokyvyn rajoissa. Tutkin paikallista ja omaehtoista perus- ja palvelutuotantoa eräänä siirtymän konkreettisena keinona, joka ei pyri ensisijaisesti yksityiseen voitontavoitteluun, vaan perustarpeiden täyttämiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin ekologisesti kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla. Kutsun sitä tutkimuksessa ekososiaaliseksi elinkeinotoiminnaksi.

Hyvinvointipolitiikka ymmärretään Pohjoismaissa yleensä vain valtion ja julkisen vallan tehtävänä. Myös pienimuotoinen ja itseorganisoitunut tuotanto voi kuitenkin olla edelläkävijä kestävän toimeentulon keinojen kehittämisessä. Kansallisen hyvinvointipolitiikan keskiössä on perinteisesti ollut materiaalisen hyvinvoinnin ylläpito elämän ekologisista reunaehdoista riippumatta. Tulevaisuudessa tulisi sen sijaan huomioida tuettavan työn ja tuotannon sosiaalinen mielekkyys sekä tuotannon materiaalinen perusta, mitkä ovat ekosososiaalisessa elinkeinotoiminnassa keskeisiä huolenaiheita.

Teimme tutkimuksen Portugalin maaseudulla itsenäisen, yhdistysmuotoisen päiväkodin, pienten yrttiviljelmien verkoston sekä osuuskuntamuotoisen kumppanuusviljelmän parissa. Lisäksi haastattelin kollegoideni kanssa myös aluekehityksen asiantuntijoita ja hallinnon työntekijöitä. Julkisessa maaseudun kehityskeskustelussa supistuminen nähdään nimittäin perinteisesti hallitsemattomana uhkana hyvinvoinnille. Proaktiivinen julkinen kehitystyö voisi sen sijaan kääntää markkinatalouden hiipumisen mahdollisuudeksi kehittää kasvupaineesta vapaita toimeentulon ja palvelutuotannon muotoja.

Kestävä elinkeinotoiminta kannustaa muuttamaan maalle

Eräs tärkeimpiä maaseudun supistumisen ongelmia on nuoren ja koulutetun väestön poismuutto. Tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että kestävä ja pienimuotoinen elinkeinotoiminta voi toimia uudenlaisena muuttovalttina syrjäseuduilla. Kaikissa tutkimissani organisaatioissa työskenteli nuoria, koulutettuja ja kunnianhimoisia tekijöitä, jotka olivat muuttaneet maalle omaehtoisen ja yhteiskunnallisesti merkittävän työnsä perässä. Päiväkoti ja kumppanuusviljelmä edistivät myös alueensa yhteisöllisyyttä päivittäisen työn ohessa järjestämällä koulutuksia ja tapahtumia alueen asukkaille.

Kestävä elinkeinotoiminta voi siten kääntää maaseudun vahvuudeksi sen, mikä perinteisessä aluekehityksessä on nähty vain ongelmana. Omavaraisviljely, keräily, metsästäminen, naapuriapu sekä tyhjä tila kokeilla ja toteuttaa uudenlaisia toimeentulon taikka modernin yhteisöllisyyden tapoja eivät ole vain vanhanaikaista puuhastelua vaan innovatiivisuuden lähteitä tulevaisuuden ratkaisuihin. Esimerkiksi finanssikriisin myötä yrttiviljelystä tuli Portugalissa trendi, joka kannusti satoja nuoria muuttamaan maalle. Tätä kuvaa seuraava, yrttiviljelyverkoston koordinaattorin sitaatti:

”Yrttiviljelijät ovat nuoria, korkeakoulutettuja ja he aloittavat suoraan luomuviljelystä […] paikat, (joihin he ovat muuttaneet), ovat kehittyneet paljon verrattuna niihin, joissa tätä ei ole tapahtunut.”

Valtavirran aluekehitys tunnistaa ja ensisijaistaa kuitenkin tyypillisesti vain kapitalismin logiikan mukaisen, kasvua tuottavan yritystoiminnan ja vientiteollisuuden merkittäviksi ja tuettaviksi talouden alueiksi. Globaalit, läntiset metropolialueet nähdään kehityksen kärkenä ja mittarina, joille maaseutualueet voivat vain hävitä. Siksi maaseudulle erityisiä, omaehtoiseen, käytännölliseen lähituotantoon sekä elämänlaatuun perustuvia valtteja ei tunnisteta. Hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden tasoa verrataan vain kansallisvaltion keskuskaupunkeihin, ei esimerkiksi globaalin kestävyyden rajoihin.

Toisaalta tietyt uudet aluekehityksen suuntaukset, kuten älykkään supistumisen ohjelma (”smart shrinking”) ovat hyviä avauksia tähän suuntaan. Älykkään supistumisen näkökulmasta monilla alueilla ei ole syytä taistella supistumista vastaan, vaan pyrkiä tukemaan jäljelle jäävien asukkaiden hyvinvointia mahdollisimman järkevällä tavalla. Tätä potentiaalia kuvaa myös erään ministerin sitaatti:

“Alentejo on vesilaboratorio […] Meitä uhkaa aavikoituminen […] Kuten “War of Thrones” Mutta meillä on jo kiinnostavia maatalouden esimerkkejä. Antaa näiden ihmisten tulla parhaiksi asiantuntijoiksi veden käytössä.”

Kestävä elinkeinotoiminta tuo globaalin vastuun osaksi arkista toimeentuloa

Ekososiaalisessa elinkeinotoiminnassa on erityistä työnteon omaehtoisuus ja refleksiivisyys. Kaikissa organisaatioissa pyrkimyksenä oli, että kaikki työntekijät, esimerkiksi päiväkodin avustajat ja leipurit mukaan lukien, osallistuvat yhteiseen päätöksentekoon ja ottavat yhdessä vastuuta koko organisaation toiminnasta.

Tämä hajautettu päätöksenteon tapa oli uutta suurimmalle osalle paikallisista ja matalasti koulutetuista asukkaista, jotka tekivät tutkituissa organisaatioissa pääsääntöisesti käytännön töitä. Ansiotyö pienimuotoisen elinkeinotoiminnan ja palveluntuotannon parissa muodostui siten ainutlaatuiseksi oppimisen paikaksi eri sukupolvien sekä eri kokemus- ja arvomaailmojen välillä. Suurin osa paikallisista työntekijöistä ei ollut lähtenyt mukaan toimintaan vapaaehtoisesti arvopohjalta, kuten perustajat ja johtajat. Ansiotyö toi kuitenkin globaalin vastuun kysymykset mielekkäällä tavalla osaksi heidän arkeaan. Kaupunkilaistaustaiset aktivistit oppivat puolestaan ymmärtämään ja kunnioittamaan käytännön työkokemusta sekä monien paikallisten varautuneisuutta omistautumista vaativaa sekä taloudellisesti epävarmaa kehitystyötä kohtaan, kuten tutkimuspäiväkirjan lainauksesta käy ilmi:

”Zé sanoi, että vaikeinta olisi vakuuttaa [kollegat] työnsä taloudellisesta arvosta. Miten hän voi perustella käyttävänsä työtunteja johonkin aineettomaan? Toistaiseksi se on ok, koska aikaa [hajautetun päätöksenteon parissa] kuluu niin vähän, mutta pystyykö hän ottamaan seuraavan askeleen. Niinpä tosiaan, […]. joku ulkopuolinen tulee kertomaan, miten organisoitua, ”tekemättä itse mitään” […] Henrik [omistaja] oli fiksu palkatessaan Zén ensisijaisesti puutarhuriksi. Zé oli samaa mieltä, ihmiset näkevät minun hikoilevan ja työskentelevän kuin yksi heistä.”

Kehitystyön haasteet

Hajautetun päätöksenteon ja laajan vastuullisuuden opettelu ja neuvottelu ovat hitaita prosesseja. Tämä on haaste sekä toimijoille itselleen, että julkisille aluekehityksen instituutioille, jotka on velvoitettu käyttämään verovaroja mahdollisimman tehokkaasti. Lisäksi perinteinen elinkeinotoiminnan kehitystyö tavoittelee tyypillisesti teknologisen tuotannon nopeaa skaalaamista ja kansainvälistymistä, mikä ei vastaa paikallisen ja hajautetun tuotannon tarpeita.

Käytännön tasolla erityisesti päiväkodissa syntyi ristiiritoja eri odotusten välillä. Johtajat olisivat halunneet uudistaa kasvatustyötä kehityshankkeiden avulla paljon intensiivisemmin kuin päivähoitajilla oli siihen resursseja. Lisäksi johtajat olivat täysin vapaaehtoisia, joten he eivät voineet sitoutua työhön pitkäjänteisesti tai osallistua päiväkodin arkeen riittävän säännöllisesti palkkatyönsä ohessa. Siten ymmärrys eri kokemuksia ja asenteita kohtaan ei päässyt kasvamaan yhteisen käytännön työskentelyn myötä.

Siksi eräs julkisen siirtymäpolitiikan keino olisi tukea ja mahdollistaa monenlaisia toimeentulon, työn ja tuotannon muotoja esimerkiksi perustulon, palkkatuen tai lyhyemmän työviikon avulla. Tämä on erityisen tärkeää sellaiselle tuotannolle, mikä ei tähtää voiton tavoitteluun kestävyyden kustannuksella eikä siksi pysty yksin kattamaan riittävästi kaikkia työnteon kustannuksia.

Toiseksi kestävälle tuotannolle tulisi kehittää korottomia investointituen ja lainan muotoja, jotka eivät velvoita pienyrityksiä nopeaan taloudelliseen kasvuun ja yksipuoliseen riippuvaisuuteen vientimarkkinoista. Yrttitilojen tapauksessa tällainen investointitukiohjelma ajoi osaltaan monet uudet yrittäjät ojasta allikkoon. Yrttisektori kasvoi reaktiona Portugalin talouskriisiin, ja siihen liitettiin epärealistisia odotuksia sekä talous- että ekologisen kriisin ratkaisusta. Uusia tiloja perustettiin nopeaan tahtiin, ja tilojen saama perustamistuki ohjasi yrittäjät noudattamaan yhtä, kaupallisesti menestyneen ja mediassa tunnetun tuottajan mallia. Tämä patenttiratkaisu ei kuitenkaan toiminut sellaisenaan muilla alueilla, eivätkä investointituen jäykät raamit ja tuotantopaineet sallineet tuotannon vähittäistä sopeuttamista erilaisiin ympäristöihin. Juuri siksi kriittistä reflektointia ja pienimuotoisia, tilannekohtaisia kokeiluja olisi syytä vaalia aluekehityksessä vähintään yhtä paljon, kuin mittavia ja peruuttamattomia investointeja:

”Yritimme vaalia kriittistä ajattelua, eikä sanoa, tämä on oikein tai väärin […] että ihmiset oppisivat tai ottaisivat vastuuta mielipiteistään. Mutta jos ei tiedä aiheesta mitään, sitten mennään asiantuntijalle ja sanotaan, tee minulle hakemus, ihan sama.” (Yrttiviljelyverkoston koordinaattori)

Osa yrttiviljelmistä sekä kumppanuusviljelmä ovat kuitenkin onnistuneet juurruttamaan toimintansa ja tarjoamaan työn, asumisen, yhteisöllisyyden ja oppimisen paikkoja globaalisti kestävällä tavalla. Uudet elinkeinot voivat siis levitä kestävästi ja houkutella koulutettuja nuoria maaseudulle, kun ne sovitetaan olemassa oleviin ympäristöihin ja yhteisöihin kunnioittavassa yhteistyössä paikallisten tekijöiden kanssa. Tätä voi myös julkinen aluekehitystyö tukea yksityistä voittoa tavoittelemattomien paikallisten ja moninaisten työn muotojen ja arvoketjujen muodossa, sekä totuttuja hyvinvointi-, kehitys- ja talouskäsityksiä kyseenalaistamalla.

SUNNA KOVANEN

OTSIKKOKUVA: SUNNA KOVANEN
Yrttiviljelyverkoston neuvontatapaaminen, Moura, Portugali

Maaseutu on ekologisen jälleenrakennuksen (BIOS, 2019) aikakaudella muutosten edessä, mutta ilmastonmuutosta hillitsevät toimet on tehtävä vaarantamatta ruoantuotantoa. Samaan aikaan maaseudun elinvoimasta on huolehdittava.

Kasvihuonekaasupäästöt, niiden lähteet ja vähentämisen mahdollisuudet tulevat uutisten kautta tajuntaamme päivittäin. Pohja näiden teemojen ajankohtaisuudelle on ilmastokriisissä ja sen hillitsemiseksi laaditussa kansainvälisessä sääntelyssä, etunenässä Pariisin sopimuksessa (Paris Agreement, 2015). Sopimus linkittyy maanviljelijöihin muutenkin kuin vain päästörajoitusten kautta, vaikka näitä rivejä sopimuksesta harvemmin siteerataan ilmastokeskustelun yhteydessä. Heti sen jälkeen, kun kasvihuonekaasupäästöjen kasvusta aiheutuva lämpötilan nousu on linjattu 1,5 asteeseen, sopimuksessa todetaan, että lämpötilan nousun hillitsemisen siirtymällä vähähiiliseen yhteiskuntaan tulisi tapahtua tavalla, joka ei vaaranna ruoantuotantoa (Paris Agreement, 2015).

Haluaisin päätöksentekijöiden ja myös ilmastoahdistuksesta kärsivien maanviljelijöiden muistavan edellä mainitsemani kirjauksen. Tulemme tarvitsemaan myös suomalaisten panostusta ruoantuotantoon jo siksi, että ilmastohaasteita riittää myös toiseen suuntaan. Olemme siinä pisteessä, että emme voi pelkästään hillitä ilmastonmuutosta, vaan meidän täytyy niin globaalisti kuin myös kansakuntana, paikallisyhteisöinä ja yksilöinä varautua sen seurauksiin.

Maaseudulla kasvaneena ja sinne kaupunkivuosien jälkeen takaisin päässeenä seuraan murheellisena uutisointia maanviljelijöiden ilmastoahdistuksesta. Ilmastopoliittista keskustelua ja päätöksentekoa koskevassa julkisessa keskustelussa voi helposti kuulostaa siltä, että yhtenä päivänä pitäisi vaihtaa lehmät heinäsirkkoihin ja toisena investoida aurinkoenergiaan tai biokaasun tuotantoon. Ymmärrän ahdistuksen, jos tilan talous on jo valmiiksi epävakaa ja kaupan päälle uutisointi antaa ymmärtää elinkeinon olevan osasyyllinen ilmastokriisiin. Suurella osalla on harteillaan menneisyyden taakka aikaisempien sukupolvien raivaamien peltojen kohtalosta ja nyt taakka kasvaa maapallon tulevaisuuden painolla.

Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita.

Ruoantuotannon huoltovarmuus kuuluu ilmastokeskusteluun

Jo nyt eurooppalaiset maanviljelijät ovat joutuneet mukautumaan ilmastonmuutokseen vaihtamalla viljelylajikkeita ja -kasveja (Olesen et al., 2011). Kun kuivuus ja tulvat valtaavat alaa seuduilla, joiden antimista olemme globalisoituneen ruoantuotannon myötä pystyneet nauttimaan, on maaseutumme tuotanto kovaa valuuttaa. Vaikka tähän saakka ruokaturvasta on puhuttu lähinnä kolmansien maiden ongelmana, on todennäköistä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset lisäävät globaalien ruokamarkkinoiden kriisitilanteita (Jokinen ym., 2016).

En väitä, että Pariisin sopimuksen kirjaukset puhdistaisivat ruoantuotannostamme aiheutuvat päästöt, vaan haluan korostaa maatalouden ja elävän maaseudun tärkeyttä tulevaisuuskuvassamme. On totta, että ilmastohaasteiden edessä maailma kaipaa systeemistä muutosta, jossa myös tulevaisuuden maa- ja laajemmin biotalouden tuotteet voivat olla aivan toisia kuin nyt.

Siihen menee kuitenkin aikaa, koska tälläkin hetkellä maaseudulla tuotetaan 68 prosenttia Suomen tavaraviennin raaka-aineista (Määttä, 2019). Uskoisin, että maaseudun saavuttaakin nopeammin kiertotalous kuin systeeminen muutos, mikä myös edesauttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Pyrkimys kiertotalouteen on kuitenkin nopealla aikataululla noussut talousjärjestelmämme kehitystä ohjaavaksi suuntaukseksi ja maataloussektori on päässyt jo vähintäänkin jyvälle kiertotalouden käytänteistä. Kehitystä vauhdittaa Suomen vahva visio vihreästä, kiertotaloutta hyödyntävästä biotaloudesta.

Maaseutu on muutakin kuin ruoantuotantoa

On myös muistettava, että maaseudulla asuu paitsi maanviljelijöitä, myös koululaisia, opiskelijoita, palkkatyöläisiä ja eläkeläisiä, yhteensä kaikkiaan noin 40 prosenttia Suomen väestöstä (Määttä, 2019). Jokaisella näistä ihmisryhmistä on roolinsa siinä, että maaseutu säilyy elinvoimaisena ja maatilat tuottavat edelleenkin kaupunkilaisillekin tärkeitä tuotteita. Järvelä ja Kortetmäki (2016) ovat tarkastelleet maatilojen haavoittuvuutta ilmastonmuutokseen liittyen myös sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Heidän näkemyksensä mukaan maatilojen sosiaalinen haavoittuvuus liittyy maaseudun kehittämiseen, sillä jos yhä useampi päätyy jättämään maaseudun, maatiloista tulee todennäköisemmin sosiaalisesti eristyneitä. Siksi koen, että mekin maallemuuttajina edistämme maaseudun kestävää kehitystä.

Olen vahvasti sitä mieltä, että maaseutua on tarkasteltava ja kehitettävä muistakin kuin ruoantuotannon tai biotalouden näkökulmista. Suomen kestävää tulevaisuutta suunnitellessa katse on suunnattu vahvasti kaupunkien kehittämiseen ja maaseutu nivoutuu useaan selvitykseen lähinnä ruoantuotannon kautta. Kaupungit ja maaseutu ovat niin riippuvaisia toisistaan, että on tarpeen kehittää molempia. Koska kaupungistuminen on megatrendi, näyttäytyy kaupunkien kehittäminen aivan toisessa valossa kuin maaseudun kehittäminen. Kaupungeista halutaan tehdä älykkäämpiä esimerkiksi liikkumisen suhteen. Eikö maaseudulla saa liikkua älykkäästi? Kaupunkien kehittäminen on ehdottomasti hyvä asia vähähiilisen yhteiskunnan tavoittelussa. Mutta täytyykö maaseudun odottaa maallemuuton, seutuistumisen tai monipaikkaisuuden megatrendistymistä ennen kuin havaitaan, että maaseudun kehittämisen täytyy kulkea käsi kädessä kaupunkien kehittämisen kanssa?

Hiljenevistä kylistä paikkariippumattomuuteen

Maalaisena olen puolueellinen puhuessani maaseudun kehittämistä, mutta ajattelen maaseudun hiljeneviä kyliä sekä asukkaiden itsensä että tulevien aikojen valossa. Kuka vastaa tulevaisuuden ruoantuotannon haasteisiin, jos asukkaat ovat syyllistyneet riittävästi ja muuttaneet älykkäisiin kaupunkeihin?

Ymmärrän yhä paremmin Ylelläkin esitetyssä ”Tšernobylin babuškat” -dokumentissa (Morris & Bogart, 2015) esiintyneitä ikänaisia, jotka olivat kieltoja uhmaten palanneet voimakkaan ydinlaskeuman alle, kielletylle alueelle jääneisiin koteihinsa. Sitkeät mummot keräävät polttopuunsa ja kasvattavat ruokansa hyvin pitkälti itse, hyödyntäen myös muita luonnonantimia. He ovat yhtä mieltä siitä, että olisivat jo aikoja sitten kuolleet kaupunkiin, jos he olisivat jääneet sinne asumaan kerrostaloihin ilman mahdollisuutta tuttuihin, fyysisen kunnon ja mielen kannalta tärkeisiin arkiaskareisiin.

Tsernobylin mummoille tuttuja arkiaskareita kaipasin itsekin kaupungissa asuessani, vaikka pahimmassa tuskassani parvekeviljelyä harjoitinkin. Olen seurannut myös kotikylän vanhuksia, jotka näyttävät silmissä kuihtuvan pois jouduttuaan vanhustentaloon. Metsät tuottavat niin aineellista kuin aineetontakin hyvinvointia ja maaseudulla on samanlainen rooli. Minun ja perheeni on hyvä asua maalla. Välimatkat vain ovat pitkiä, junavuorot harvassa ja ympäristöpolitiikan opiskelijalle kiinnostavimmat harjoittelupaikatkin tuntuvat olevan pääkaupunkiseudulla. Aika näyttää, löytyykö leipä jälleen kaupungista vai pystymmekö jäämään maaseudun rauhaan, jossa olisi myös ympäristöpolitiikan näkökulmasta paljon hyödyllistä tehtävää.

Pientä toivoa antavat työ- ja elinkeinoministeriön alkuvuodesta julkaiseman selvityksen (Määttä, 2020) tulokset, jonka mukaan monipaikkaisuuden ja paikkariippumattomuuden kautta olisi täysin mahdollista jakaa ministeriön alaisuudessa toimivien organisaatioiden toimintaa alueellisesti. Aikakin olisi varsin otollinen, kuten olemme koronakevään 2020 aikana kokeneet. Nyt mitataan edelläkävijyyttä paikkariippumattomassa työssä – ovatko organisaatiot jo ottaneet koppia?

ARMI PURHONEN

Otsikkokuva: Pasi Huttunen

Takaisin ylös ↑

Kun arki on täynnä ratikoita ja täyteen ahdettuja kerrostaloasuntoja, voi luonto tuntua kaukaiselta ajatukselta. Luonnossa on korkeintaan nopealla kävelymatkalla huolitellun puiston läpi matkalla kouluun. Kun iltapäivälehden etusivuilla puhutaan punkeista ja niiden aiheuttamista vaivoista, luontoympäristöön meneminen tuntuu vielä enemmän epämiellyttävältä ja pysytään mieluummin päällystetyillä poluilla lähellä kotia. Suomessa merkittävä osuus asutuksesta sijaitsee Etelä-Suomessa suurkaupunkien keskeisyydessä, ja ylemmäs mentäessä asutus harvenee nopeasti. Aiheuttaako luonnon saavutettavuus eriarvoisuutta?

Luonnossa oleminen tekee hyvää sekä ihmisen psyykkiselle, että fyysiselle terveydelle. Se rauhoittaa mieltä ja rentouttaa kehoa, mutta myös esimerkiksi laskee verenpainetta ja sykettä. Lisäksi ulkoilu on hyvä urheilun ja sosiaalisuuden keino (Anja Yli-Viikari, Taina Lilja, 2016). Tämän perusteella olisikin mahdotonta sanoa, etteikö elinympäristöllä olisi vaikutusta kasvavan nuoren kehitykseen.

Identifioituminen kaupunkilaisuuteen tai maalaisuuteen näkyy kasvavan nuoren arjessa ja sillä on vaikutuksia arvomaailmaan. Pellervon taloustutkimuksen tulosten mukaan myös kaupungissa asuvat kaipaavat enemmän luonnonläheisyyttä kuin mitä tällä hetkellä puistot ja polut tarjoavat (Joonas Turunen, 2019). Jos näin on, miksi ajatus maalla asumisesta kuitenkin tuntuu mahdottomalta? Missä kulkee raja, jossa luonto tulisi liian suureksi osaksi elämää ja urbaanien maisemien merkitys korostuu?

Mikä on hyvä luontosuhde?

Kaupungistuminen merkitsee sitä, että perhesuunnittelu ei enää automaattisesti tarkoita omakotitaloa ja kahta autoa. Perheet kasvatetaan vuokrakaksioissa ja lauantairetket tehdään piknikille lähipuistoon. Myös kaupungissa on monia erilaisia muotoja ottaa luonto huomioon, mutta riittävätkö ne säilyttämään hyvän luontosuhteen?

Millainen ylipäänsä on hyvä luontosuhde? Luontosuhde on ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutussuhde, ja joillakin se on merkittävämpi osa elämää kuin toisilla. Luonto tarjoaa meille oikeastaan kaiken mitä meillä on, kuten ravinnon ja ne materiaalit, joista elämän rakennamme (Henna Konu, 2019). Luonnossa tapahtuvia prosesseja voi olla vaikea ymmärtää, jos ne eivät näy arjessa.

Monille kaupunkilaislapsille luonto on nimenomaan kesän keskiössä. Viimeinkin pääsee mökille, uimaan järveen ja metsäretkille. Tästä toki jäävät paitsi ne lapset ja nuoret, kuten minä lapsuudessani, joilla ei ole mahdollisuuksia päästä kesämökille. Kesät vietin usein kotona haaveillen omasta kesämökistä, ja talvisin pihaleikit rajoittuvat usein nopeisiin pulkkamäkiin ja lumiukon rakentamisiin, mikäli kaupungissa edes oli lunta ja tilaa. Rukalla vietetyt hiihtolomat olivat usein talven kohokohta.

Luontokokemus osa yleissivistystä

Koenko sitten menettäneeni tärkeän osan lapsuutta kaupungin pyörteisiin? Kaupunkilaislapsena kasvaneena ja Joensuuhun vastikään muuttaneena olen hiljalleen huomannut, kuinka vähäinen kosketukseni luontoon on elämäni aikana ollut. Samalla kun muut nimesivät iltakävelyllä puulajeja ja tunnistivat lintuja, pohdiskelin itsekseni mihin omat luontoretkeni ovat jäänet. Suomi tunnetaan kansainvälisestikin metsäntäyteisenä maana, mutta oma metsätietoisuuteni on lähes olematonta. Syksyn edetessä tunne sivistymättömyydestäni lisääntyi, vaikka muistuttelin itseäni siitä, ettei syy ole minun, vaan elinympäristöni. Mitä enemmän enemmän opin, sitä enemmästä tunsin jääneeni paitsi lapsuudessa. Yleissivistyksessäni on aukko.

Luonto tulisi integroida osaksi jokapäiväistä elämää, asui ratikkapysäkin varrella tai ei.

Joensuun on hyvin luonnonläheinen kaupunki. Ihmiset pyöräilevät läpi kesän ja talven puhtaalla sisulla, ja itsellänikin on jäänyt bussikortti ostamatta. Hyötyliikunnan lisäksi pyöräilystä kiittää myös ympäristö, joka sen seurauksena imee itseensä vähemmän saasteita. Joensuun kehityssuunnitelmat, jonka avulla pyritään lisäämään pyöräilyä ja vähentämään autoilua, ovat saaneet aikaan positiivisia muutoksia ja kehitystä tapahtuu koko ajan lisää (Pasi Pitkänen, 2019). Keskustan vilinästä pääsee muutaman minuutin pyöräilyllä rauhoittumaan Kuhasaloon, ja ilma tuntuu puhtaalta hengittää. Olen tämän vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa metsissä kuin viimeisenä viitenä vuotena yhteensä.

Kaupungin ja maaseudun välistä kuilua kavennettava

Lasten kasvatus luonnonläheisiksi yksilöiksi tulisi tapahtua yhteistyössä perheen ja koulun kesken. Opetus tulisi tehdä hauskalla tavalla, jolloin se ei tuntuisi pakolliselta. Esimerkiksi neljännen luokka-asteen lintujentunnistustunti luokassa tuskin jäi mieleen. Jos vanhempien avustuksella vaikka kerran kuukaudessa pääsee lähipuistoa kauemmas, sillä olisi jo vaikutus lapsen mielipiteisiin luontoympäristön suhteen. Luonto tulisi integroida osaksi jokapäiväistä elämää, asui ratikkapysäkin varrella tai ei. Kun nuoret kasvatetaan ympäristökeskeisiksi aikuisiksi, työ on jo puoliksi tehty.

Maaseudulla ja kaupungeissa asuvilla nuorilla saattaa olla joitakin mielikuvia, usein kärjistyksiä, toisistaan. Kaupunkilaiset elävät omassa maailmassaan, ja maalaiset hiihtävät talvisin kouluun 10 kilometriä. Pyrin tällä vastakkainasettelulla hieman hahmottamaan kuvaa siitä, miten erilaisiksi ihmiset koetaan heidän elinympäristöjensä perusteella. Kun mietitään eroja kaupungeissa kasvaneiden lasten ja maaseudulla kasvaneiden lasten välillä, ne voivat olla merkittäviä. Esimerkiksi kaupungissa, toisin kuin maaseudulla, pyöräily ei ole vapaan tahdon mukaista, sillä pyöräilyn turvallisuus kaupunkiympäristössä on isompi kysymys (Liisa Lahti, 2019). Toiselle ulkona oleminen merkitsee lähipuistoa ja toiselle taas oman kodin pihaa tai lähimetsää. Kaikki nämä pieneltäkin vaikuttavat tekijät vaikuttavat siihen, millainen on lapsen ajatusmaailma ja millaisena tämä kokee luontoympäristön elämänsä eri vaiheissa.

On pienennettävä kuilua kaupunkilais- ja maalaisnuorten välillä, jotta myös nuorten väliset erot kasvatuksessa pienenisivät. Avoimuuden ja suvaitsevaisuuden lisääminen toisia kohtaan rikkoo stereotypioita ja muuttaa vahvojakin mielipiteitä. Ajatus siitä, että kaupungissa on kaikkea mitä voisi tarvita, on murrettava, sillä kaikki kaupungissa oleva tulee sitä ympäröiviltä alueilta. Kaupungistuminen ei suinkaan merkitse sitä, että maaseudulla kaikki olisivat tyytymättömiä olosuhteisiin, vaikka näin voisi helposti ajatella. Kaupunkiin muutolle ei aina yksinkertaisesti nähdä vaihtoehtoja.

Luonto on sekä kulttuurista että taloudellista pääomaa, eikä sen arvokkuutta tule vähätellä, asui missä tahansa.

ULRIKA STEVENS

Takaisin ylös ↑