Voimme vähentää päästöjä muuttamalla ruokailutottumuksiamme. Tutkimuksen mukaan ruokapalveluista voidaan saada ilmaston kannalta fiksuja siten, että panostetaan suurella kädellä saatavuuteen sekä siten, että suurkeittiöt oppivat tekemään maistuvaa kasvisruokaa.

Viime vuosina iltapäivälehtien lööpit ovat olleet täynnä tuohtuneita otsikoita, joiden mukaan koululaisia ja varusmiehiä ”pakotetaan” syömään kasvisruokaa.
Tutkija Minna Kaljonen tietää, millaista vastustusta kouluruoan muuttaminen voi kohdata ja mitä keittiöt sekä oppilaat voivat tehdä saadakseen oppilaat kokeilemaan uusia ruokia. Kaljonen on kollegoineen Suomen ympäristökeskuksessa tutkinut, miten vapaavalintainen kasvisruoka otettiin vastaan kolmessa suomalaiskoulussa ja yhdellä työpaikalla. Tulokset ovat luettavissa artikkelista Attentive, speculative experimental research for sustainability transitions: An exploration in sustainable eating.

Minna Kaljonen muistuttaa Finlands Natur -lehden haastattelussa, että koulukeittiöillä on yksinkertainen, mutta tiukka lähtökohta ja tavoite: niiden tarkoitus on saada lapset syömään.
– Sellaisessa tilanteessa ruokatarjontaa ei ole mahdollista muuttaa ympäristön kannalta kestävämmäksi yhdessä yössä. Muutokset täytyy tehdä pienin askelin.
Kaljosen mukaan muutos on erittäin hidasta.
– Keittiössä työskentelevien on varmistettava, että kaikki lapset saavat ravitsevaa ruokaa. Silloin kaikkea ei saa muuttaa kerralla. Siitä seuraisi täysi sekasorto.
Minna Kaljonen seurasi kollegoineen vuosina 2017–2018, miten vapaavalintainen kasviskouluruoka otettiin vastaan kouluissa. Tutkijat tapasivat työn edetessä sekä keittiöhenkilökuntaa että kotitalousopettajia, ja myös oppilaiden kanssa keskusteltiin kasvisruoasta. Oppilaat saivat mahdollisuuden laatia tulevia kasvisruokalistoja itse.
Kun yksi maaseudun kouluista aloitti kasvisruokaprojektin, keittiö päätti tarjoilla uudet ruokalajit erilliseltä pisteeltä. Kala- ja liharuoat tarjoiltiin niiltä pisteiltä, joilla ne olivat aina olleet. Testijakson ensimmäisen vuoden tulos oli lannistava: vain noin viisi prosenttia oppilaista uskalsi kokeilla kasvisruokaa. Toisessa maaseudun koulussa kokeiltiin laittaa kasvisruoka ensimmäiseksi linjastossa, mutta lapset hämmentyivät siitä niin paljon, että henkilökunta muutti mielensä. Seuraavalla viikolla lapset löysivät tutut ja turvalliset liha- ja kalaruoat tavalliselta paikaltaan. Tärkeintähän on se, että lapset syövät.

Tutkijoille tuli hyvin selkeästi ilmi, että kasvisruoka liittyy vahvasti aikamme kärjistyneeseen ilmapiiriin.
– Kasvisruoka on saanut kielteisen leiman. Ihmiset suhtautuvat aivan liian kategorisesti kasvisruokaan. Tämä koskee sekä kasvisruoan puolestapuhujia että vastustajia. Tämä konflikti ei edistä asiaa, Minna Kaljonen sanoo.
Tutkimuksessa mukana olleista kouluista etenkin maaseutukoulujen teinipojat suhtautuivat hyvin negatiivisesti kasvisruoan kokeilemiseen. Monen pojan identiteetti on teini-iässä kytköksissä siihen, mitä syö, ja omaa identiteettiä etsiessä kasvisruoan ympäristöystävällisyys ja terveystekijät painavat usein vähän vaakakupissa.
– Moni poika tutkimuksen kohteena olleissa kouluissa saattoi sanoa sellaisia asioita, kuten ”en halua koskea siihen tofuun, koska se on vegaanien ruokaa ja jos kosken siihen, muutun itse vegaaniksi”.
Tutkijoiden kanssa pidetyissä ryhmäkeskusteluissa osa pojista saattoi kovaäänisesti julistaa, että heillä on oikeus olla sitä mieltä, että ”spagetti bolognese on paras ruoka”.
Maaseutukouluissa 70 sekä 61 prosenttia pojista kertoi, etteivät olleet koskeneet kasvisruokaan kertaakaan. Kaupunkikoulussa 34 prosenttia pojista antoi saman vastauksen. Tytöt suhtautuivat kussakin koulussa poikia myönteisemmin kasvisruokaan.

Kaljonen palaa haastattelussa toistuvasti rukkaamisen käsitteeseen.
– Hyvä ruoka on todellakin kompromissi. Sen tulee maistua hyvältä, sopia monelle erilaiselle suulle, olla ravitsevaa ja nykyään lisäksi kestävää.
Kaljonen muistuttaa, ettei ole olemassa mitään yksinkertaista mallia tai nopeaa ratkaisua siihen, miten koulujen ja muiden laitosten suurkeittiöiden ruoasta saadaan kestävää ja ympäristöystävällistä. Monta jännitettä ja intressiä on sovitettava toisiinsa.
Yksi tutkimuksen suurista onnistumisista saatiin aikaan yhteistyössä oppilaiden kanssa. Erityisesti yläkouluoppilaat olivat jo pidemmän aikaa toivoneet mausteisempaa ruokaa. Oppilaiden keittiöille esittelemissä ruokalistoissa (Meidän Menu – Vår Meny) mausteisuus yhdistyi kasvisruokaan. Toisen maaseutukoulun keittiöpäällikkö päätti sitten muuttaa viestiään oppilaille.
Sen sijaan, että oppilaita kannustetaan syömään kasvisruokaa siksi, että se on terveellistä ja kestävää, keittiöpäällikkö sanoi nyt: ”Jos haluat mausteista ruokaa, valitse kasvisvaihtoehto.”

Kaljosen tutkijaryhmä kohtasi osittain toisenlaisia ongelmia tutkimuksen toisessa osassa, joka keskittyi Suomen ympäristökeskuksen lounasravintolaan. Tässäkin kohteessa maulla oli kuitenkin merkitystä.
Osoittautui, että pelkkä ilmastomerkintä ei saanut henkilökuntaa vaihtamaan kasvisruokaan.
– Kun kysyin kollegoiltani jonkin ajan kuluttua, olivatko he valinneet ilmastolounaan, yleisin vastaus oli ”ei”. Suurin osa meni vanhalle turvalliselle pisteelle, jossa tarjoiltiin tavallinen lounasruoka. Ilmastomerkintä ei herättänyt ihmisten huomiota.
Huomattava muutos tapahtui vasta, kun tutkijat päättivät yhdessä keittiön kanssa, että uudet ruokalajit on aseteltava näkyvämmälle paikalle ravintolassa. Samalla keittiö päätti muuttaa reseptejä kiinnostavampaan ja maistuvampaan suuntaan. Keittiö luopui myös osasta niitä periaatteita, jotka alun perin kuuluivat ilmastovaihtoehtona tarjottuihin ruokiin.
– Keittiö päätti käyttää hieman enemmän maitotuotteita, koska ne ovat niin vahva osa suomalaista keittiötä. Uudet reseptit saivat hyvän vastaanoton ja saivat kollegat valitsemaan kasvisvaihtoehdon.
– Onhan se toki itsestään selvää, mutta ruoan täytyy maistua ja näyttää hyvältä, jotta se houkuttaisi syömään.
Suomen ympäristökeskuksen henkilöstöravintola onnistui vähentämään lihankulutusta, mutta maitotuotteiden kulutus puolestaan nousi toivottua enemmän.
– Tämä johti siihen, että ilmastovaikutus (hiilidioksidipäästöt ateriaa kohden) pysyi suurin piirtein samana. Se mitä tästä opimme, on se, että meidän suomalaisten pitäisi opetella kokkaamaan ilman maitotuotteita, jotta ruoka olisi ympäristöystävällisempää.

MARCUS FLOMAN

Otsikkokuva: Maaliskuisena perjantaina helsinkiläisessä Nordsjö lågstadieskolassa tarjottiin kasvispastagratiinia, lohkoperunoita sekä lihamakaronilaatikkoa. Koulu ei kuulunut niihin kouluihin, joissa Suomen ympäristökeskus tutki kasviskouluruoan suosiota. KUVA MARCUS FLOMAN

Takaisin ylös ↑

Yle otsikoi elokuussa, että tulevat ravitsemussuositukset kehottavat ensimmäistä kertaa syömään ilmastoystävällistä ruokaa. Väite ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, sillä kestävä syöminen nousi esiin jo edellisissä suomalaisissa ravitsemussuosituksissa vuodelta 2014. Niissä ilmastovaikutukset mainittiin useaan otteeseen keskeisinä ruoan ympäristövaikutuksina, rehevöitymisen rinnalla. Ravitsemussuositusten lopussa on erillinen osio ”Kestävät ruokavalinnat lautasella”. Nyrkkisääntönä niin terveys- kuin ympäristönäkökulmasta oli jo tuolloin ”vähemmän lihaa, enemmän kasviksia”. Selkeitä ohjeita ilmastoystävälliseen syömiseen suositukset eivät kuitenkaan tarjonneet.

Virallisia ravitsemussuosituksia on julkaistu Suomessa vuodesta 1987 lähtien Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta. Ne määrittävät terveellisen ja täysipainoisen ravitsemuksen tunnuspiirteet ja ohjaavat sen oikeaoppiseen koostamiseen. Suosituksia ei ole tarkoitettu ohjaamaan suoraan yksittäisen kuluttajan valintoja vaan ammattilaisten työn ja neuvonnan tueksi. Kansallisten suositusten pohjana ovat pohjoismaiset suositukset, joita uudistetaan parhaillaan. Pohjoismaisiin suosituksiin ajatus kestävästä ruoan kulutuksesta ja ympäristökysymyksistä tuli vuonna 2012. Kestävää ravitsemusta koskevassa osiossa todettiin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskevan tutkimuksen olevan vielä hajanaista ja tulosten osin ristiriitaisia.

Edellisten suositusten jälkeen tutkimustieto on lisääntynyt merkittävästi. Pohjoismaisten suositusten laatimiseen osallistuva Suomen ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja Sebastian Hielm toteaakin Ylen jutussa, ettei ilmastonmuutosta voida suosituksissa enää ohittaa. Luultavaa on, että pohjoismaisten suositusten myötä ruoan ilmastovaikutukset nousevat entistä enemmän esiin myös suomalaisissa suosituksissa. Ilmastovaikutusten yhdistäminen terveyttä korostaviin ravitsemussuosituksiin ei kuitenkaan ole helppo tehtävä.

Vielä julkaisemattomassa analyysissamme suomalaisista ravitsemussuosituksista toteamme, että ravitsemussuosituksia laatiessaan ravitsemusneuvottelukunta joutuu tasapainottelemaan monenlaisten intressien ristipaineessa. Tämän vuoksi nyt voimassa olevat ravitsemussuositukset eivät tarjoa selkeitä ohjenuoria ruoan ympäristövaikutuksista kiinnostuneelle kuluttajalle. Vaikka kuluttaja-kansalaiset eivät olekaan suositusten ensisijainen kohderyhmä, ne tulevat tutuiksi heille muun muassa median kautta. Neuvoloista ja kouluista lähtien suomalaisille opetetaan lautasmalli ja ruokapyramidi. Suosituksissa on nostettu esille myös fyysisen aktiivisuuden merkitys terveydessä ja painonhallinnassa, ja tätä on aikaisemmissa suosituksissa havainnollistettu ns. liikuntapiirakalla. Vastaavia havainnollistuksia ilmastoystävällisestä ruokavaliosta ei suosituksista vielä löydy.

Tutkimustamme varten analysoimme aikaisempia ravitsemussuosituksia sekä haastattelimme ravitsemusneuvottelukunnan työssä ja ravitsemussuositusten laadinnassa mukana olleita henkilöitä. Ravitsemusneuvottelukunnan jäsenillä oli eriäviä näkemyksiä siitä, miten kestävyysnäkökulman pitäisi olla esillä suosituksissa: osa oli sitä mieltä, että ympäristökysymyksiä on ilman muuta käsiteltävä suosituksissa, osa taas katsoi, etteivät ne kuulu ravitsemussuosituksiin ollenkaan. Eriävien näkökulmien vuoksi ruokavalion kestävyyden näkökulmaa ei voitu kirjoittaa nykyisiin suosituksiin läpileikkaavasti, vaan laadittiin erillinen kestäviä valintoja koskeva osio, joka on luonteeltaan kompromissi.

Liha, maito, lähi, luomu – mikä rooli kestävässä syömisessä?

Viimeaikainen tutkimustieto viittaa vahvasti siihen, että siirtymällä kasvisruokavalioon voidaan ruoantuotannon ja –kulutuksen ilmastopäästöjä vähentää merkittävästi (mm. Petter 2018). Kasvisruokavalioita on käsitelty omassa osiossaan ravitsemussuosituksissa, mutta ainoastaan ravintoaineiden saannin näkökulmasta – niitä ei kytketty ruokavalion ympäristövaikutuksiin. Suosituksissa nostetaan esiin lihan vähentämisen terveyshyödyt ja mainitaan ikään kuin ohimennen lihan vähentämisen olevan myös ilmastoystävällistä. Kestäviä valintoja käsittelevässä osiossa todetaan ykskantaan naudanlihan tuotannon lisäävän eniten ruoantuotannon ilmastonmuutos- ja rehevöitymisvaikutuksia. Naudanlihan tuotantoa kuitenkin puolustellaan suosituksissa sillä, että nautakarjan perusrehu on nurmea, jota ei ilman kotieläimiä voida elintarvikkeina hyödyntää. Nurmipeitteisten peltojen ylläpidon kerrotaan lisäksi vähentävän vesistöjen ravintokuormitusta. Nurmen ja laidunnuksen ilmastovaikutukset ovat Suomessa olleet kiistelyn kohteena. Muun muassa filosofi Ville Lähde on purkanut väitteitä nurmesta hiilinieluna.

Ravitsemussuosituksissa naudanlihan tuotantoa perustellaan myös maidontuotannon vaatimuksilla: nautoja kirjoitetaan tarvittavan maidon ja sen jatkojalosteiden tuottamiseksi, muutoin maitovalmisteet jouduttaisiin mittavasti korvaamaan esimerkiksi soija- tai kaurapohjaisilla tuotteilla. Maito on kuulunut tähän saakka kyseenalaistamattomana osana suomalaiseen ruokavalioon, vaikka täysipainoinen ruokavalio lienee mahdollista koostaa myös niin, että ruokajuomana on vain vesi. Koska suomalaisessa tuotantorakenteessa liha on ikään kuin maidontuotannon sivutuote ja pelkkää lihakarjaa on vähän, tulisi Suomessa ilmastonäkökulmasta keskustella erityisesti maidontuotannon vaikutuksista. Viime aikoina kasvipohjaisten tuotteiden suosio on lisääntynyt nopeasti. Vegaaniruokavalion eduista käydyn keskustelun valossa on kiinnostavaa nähdä, minkälaisen kannan ravitsemusneuvottelukunta ottaa maitoon uusissa suosituksissa.

Tapa, jolla suosituksia lihan kulutuksen vähentämiseksi pehmennetään ravitsemussuosituksissa, kertoo suomalaisen ruokapolitiikan tuotantopainotuksesta. Ravitsemusneuvottelukunnan toimintaa on aikaisemmin arvosteltu siitä, että tuottajien edustajat ovat olleet mukana linjaamassa suosituksia. Edellistä ravitsemusneuvottelukuntaa nimitettäessä jäsenistö rajattiin puolueettomiin asiantuntijoihin, eikä nykyisessä kokoonpanossa siten ole enää esimerkiksi tuotannon ja kaupan edustusta. Yhteistyö eri tahojen kanssa on kuitenkin edelleen tiivistä ja välttämätöntä suositusten toimeenpanemiseksi. Haastattelemamme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenet olivat sitä mieltä, etteivät tuotannon edustajat ole päässeet sanelemaan suositusten sisältöä, vaan ne on laadittu tieteelliseen tutkimustietoon nojautuen. Ilmastonmuutos ja kestävän syömisen näkökulma väistämättä kärjistävät tuotantoon liittyviä hankalia työllisyys- ja aluepoliittisia sekä oikeudenmukaisuuteen ja ruokaturvaan liittyviä kysymyksiä ruokapolitiikassa ja ravitsemussuosituksissa.

Kulutusvalintojaan pohtivaa kansalaista saattaa hämmentää se, että lähiruoka mainitaan kestävien valintojen alla, mutta tekstissä todetaan, ettei ruoan kuljetusmatka ole ympäristön kannalta perusteltavissa oleva paremmuuskriteeri. Suositusten mukaan lähellä tuotettu ei ole automaattisesti ilmastoystävällisempää, vaan enemmän merkitystä on sillä, mitä syödään.

Edellisiä ravitsemussuosituksia laadittaessa Suomen hallituksen erityiskiinnostus kohdistui lähi- ja luomuruoan edistämiseen, ja niitä käsitellään suosituksissa erikseen kestävien ruokavalintojen alla. Kulutusvalintojaan pohtivaa kansalaista saattaa hämmentää se, että lähiruoka mainitaan kestävien valintojen alla, mutta tekstissä todetaan, ettei ruoan kuljetusmatka ole ympäristön kannalta perusteltavissa oleva paremmuuskriteeri. Suositusten mukaan lähellä tuotettu ei ole automaattisesti ilmastoystävällisempää, vaan enemmän merkitystä on sillä, mitä syödään. Luomutuotannon taustalla sanotaan olevan pyrkimys ekologiseen kestävyyteen, mutta samalla suosituksissa todetaan luomutuotannon ympäristöhyötyjen tavanomaiseen tuotantotapaan verrattuna koskevan tutkimustulosten mukaan lähinnä suurempaa biodiversiteettiä eli lajien kirjoa. Koska luomutuotanto saattaa olla yhtä lailla fossiilisesta energiasta riippuvaista kuin tavanomainen tuotantokin, ei luomun paremmuus ole tältä osin suositusten mukaan perusteltavissa. Koska luomutuotantoa kuitenkin käsitellään kestävien ruokavalintojen alla, jättää suositusteksti kuluttaja-kansalaisen hämmentyneeseen tilaan. Voiko kotimaista lihaa siis syödä mielin määrin hyvällä omallatunnolla? Entä onko luomu aina parempi valinta kuin tavanomainen tuotanto vai ei?

Ruokapolitiikan kaksi kärkeä – vienti ja kestävyys – osoittavat eri suuntiin

Ruokajärjestelmän tasolla suomalaista ruokapolitiikkaa on linjattu vuonna 2010 laaditussa ruokastrategiassa ja sen vuonna 2016 korvanneessa ruokapoliittisessa selonteossa ”Ruoka2030 – Suomi-ruokaa meille ja maailmalle”. Selonteon laati yhtenä hallituksen kärkihankkeena ruokapoliittinen neuvottelukunta, jonka Maa- ja metsätalousministeriö asetti ruokapolitiikkaa koordinoimaan vuonna 2016. Selonteon visiona on muun muassa, että ”vuonna 2030 suomalaiset kuluttajat syövät kestävästi ja eettisesti tuotettua kotimaista, maukasta, terveellistä ja turvallista ruokaa. Kuluttajilla on kyky ja mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja.” Vaikka kestävyys ja eettisyys painottuvat visiossa, on selonteon tavoitteena ensisijaisesti luoda edellytyksiä kotimaisen ruoantuotannon kilpailukyvylle. Vientivalttia kaavaillaan esimerkiksi vastuullisesta eläintuotannosta, mikä on ristiriidassa kestävyystavoitteiden kanssa.

Uudessa rakenteessa valtion ravitsemusneuvottelukunta on ruokapoliittisen neuvottelukunnan asiantuntijajaosto. Haastattelemiemme ravitsemusneuvottelukunnan jäsenten mukaan ylätason ruokapolitiikassa voidaan luvata viisi hyvää ja kymmenen kaunista, mutta ravitsemusneuvottelukunnalla on suositusten kautta enemmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ravitsemusneuvottelukunnalla on jo vakiintuneet kanavat väestön ruoankäytön ohjaamiseksi, mikä korostaa ravitsemussuosituksia keskeisenä ilmastoystävällisen syömisen ohjauskeinona. Ruokapolitiikka näyttää Suomessa olevan tällä hetkellä eräänlaisessa institutionaalisessa välitilassa, sillä ravitsemusneuvottelukunnalla ei välttämättä koeta olevan mandaattia tuotannon kestävyyteen liittyvien linjausten tekemiseksi. Tämänhetkisessä, lokakuussa 2017 nimitetyssä ravitsemusneuvottelukunnassa ei myöskään ole erityisesti ympäristökysymysten asiantuntijoita.

Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa mainitaan ruokaketjun pellolta pöytään aiheuttavan noin kolmanneksen Suomen koko tuotannon ja kulutuksen ympäristövaikutuksista. Ruokapolitiikassa on siis paljon ilmastopoliittista potentiaalia. Suosituksissa mainitaan, että mikäli suomalaiset söisivät nykyisten ravitsemussuositusten mukaan, saavutettaisi jo sillä merkittäviä ympäristöhyötyjä, mutta onko tämä ilmaston kannalta tarpeeksi?

Lihan syönti on noussut ruokavalion ympäristövaikutuksista käydyn keskustelun kärkeen. Suomalaisten suositusten mukaan ”lihavalmisteita ja punaista lihaa ei tulisi käyttää enempää kuin 500 g viikossa” (raakapainona 700-750 g) suureen lihankulutukseen liittyvien terveyshaittojen takia. Suosituksessa on niputettu yhteen naudan-, sian- ja siipikarjan liha, joiden ympäristö- ja terveysvaikutukset kuitenkin poikkeavat toisistaan. Vuonna 2018 suomalaiset söivät keskimäärin 81,3 kiloa lihaa henkeä kohden vuodessa eli noin 1,5 kiloa viikossa. Suositusten mukaan lihan kulutus tulisi siis vähentää kolmannekseen.

EAT Lancet –komissio on esittänyt laskennallisen ruokavalion, jota noudattamalla kasvava globaali väestö olisi mahdollista ruokkia maapallon kantokyvyn rajoissa. Sen mukaan lihankulutuksen tulisi olla korkeintaan noin 300 grammaa viikossa, mikä tarkoittaa noin paria leikkelesiivua päivässä tai yhtä hampurilaispihviä viikossa. Suomalaiset ravitsemussuositukset ovat siis oikeilla linjoilla, joskin tulevaisuudessa vaadittava vähennys on enemmän kuin nyt terveyssyistä suositellaan. Vaikka vegaaniruokavalio olisikin ilmastonäkökulmasta paras, ruokasuositusten sosiaalista hyväksyttävyyttä saattaa lisätä se, ettei lihaa ole kokonaan kielletty.

Suomalaisen ruokapolitiikan kaksi kärkeä – tuottavuuden lisääminen ja kestävyys – ovat hankalasti yhteen sovitettavissa. Selkeiden ilmastopoliittisten linjausten puuttuessa vastuu kestävästä syömisestä sälytetään kuluttajan harteille, tarjoamatta kuitenkaan selkeitä suosituksia valintojen tueksi. Toivottavasti uudet ravitsemussuositukset parantavat tilannetta.

MINNA SANTAOJA & MIKKO JAUHO

Takaisin ylös ↑

Vegaaninen ruokavalio ja uudet vegaaniset ruuat ovat saaneet viime vuosina runsaasti mediahuomiota. Vegeilmiö kasvoi vauhdilla Lihattoman lokakuun, tammikuisten Vegaanihaasteiden ja Vegemessujen siivittämänä (Jallinoja, Vinnari & Niva 2019a, Auvinen 2019). Myös monet ravintolat Hesburgerista fine dining -ravintoloihin ovat vastanneet haasteeseen uusilla vegaanisilla aterioilla.

Kun aikaisemmin erityisesti vegaaniliikkeessä on tavoiteltu eettisesti oikeaoppista ruokavaliota, ovat vegaaniaktivistit muutaman viime vuoden aikana kannustaneet ehdottoman veganismin rinnalla siirtymään joustavampaan vegaaniruokavalioon (Jallinoja ym. 2019a). Kuva vegaaneista on viime vuosina monipuolistunut esimerkiksi sellaisissa yhteisöissä kuin Facebookin Sipsikaljavegaanit-ryhmä (Auvinen 2019, Santaoja & Jallinoja, julkaisematon käsikirjoitus).

Kasvisruokavaliot tarjoavat ratkaisuja moneen syömisen ongelma-alueeseen: lihan ja eläinrasvojen epäterveellisyyteen, eläinperäisen ruuan tuotannon aiheuttamiin ympäristöongelmiin ja eläinten kaltoinkohteluun. Erityisesti punainen liha on ollut tulilinjalla, sillä naudanlihan hiilijalanjälki ja vaikutus ilmaston lämpenemiseen on suuri verrattuna kasviproteiinien, siipikarjan ja kalan ympäristövaikutuksiin (Clark ym. 2019, de Vries & de Boer 2010). Myös terveysvaikutusten suhteen punaisen lihan on osoitettu ongelmallisinta (Clark ym. 2019, World Cancer Research Fund 2013). Pohjoismaiset (Nordic Nutrition Recommendations 2012), suomalaiset (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014) ja Alankomaiden (Kromhout ym. 2016) ravitsemussuositukset kehottavatkin vähentämään punaisen lihan kulutusta. Toisaalta vegaaniaktivistit ovat kritisoineet siipikarjankulutuksen kasvua siitä, että lihakiloa kohden on uhrattava moninkertainen määrä eläimiä naudanlihaan verrattuna.

Tarkastelen tässä katsauksessa kasvisruokavalioiden suosiota suomalaisten parissa edellä mainitun “vegebuumin” ja sitä edeltäneiden parinkymmenen vuoden aikana, joten on hyvä tuoda esille muutama kasvispainotteiseen syömiseen liittyvä virstanpylväs 2010-luvulla: Syksyllä 2013 järjestettiin ensimmäinen Lihaton lokakuu ja tammikuussa 2014 ensimmäinen Vegaanihaaste, nyhtökaura tuli markkinoille vuoden 2016 aikana, ja tammikuussa 2017 järjestettiin Helsingin ensimmäiset Vegemessut. Suomessa veganismiin ja kasvimaitotuotteisiin liittyvät viestit lisääntyivät selvästi Internetin blogeissa vuoden 2015 alussa ja myös keskustelufoorumeilla aiheeseen liittyvä aktiivisuus kasvoi vuoden 2016 aikana (Isotalo ym. 2019). Samaan aikaan Kesko raportoi kasvipohjaisten ”maitojen” myynnin lisääntyneen 47 % ja hummus- ja falafel-tuotteiden 305 % vuoden aikana (Kesko 2017).

Mutta onko vegebuumi todella “joka paikassa”? Onko vegaanien määrä kasvanut ja lihan kulutus kääntynyt laskuun? Tämä kirjoitus selvittää

1. a) Miten kasvisruokavalioiden suosio on muuttunut Suomessa vuosien 1997 ja 2018 välillä?

1. b) Onko suosiossa eroja miesten ja naisten ja ikäryhmien välillä?

c) Voiko näiden perusteella arvioida jotain “vegebuumista”, eli jossain vaiheessa vuoden 2013 jälkeen tapahtuneesta kiinnostuksen kasvusta?

Tämä katsaus koskee itse raportoituja ruokavalioita (ks. itseraportoinnin haasteista esim. Vinnari ym. 2008). Hyödynnän kirjoituksessa aikaisemmin julkaistuja tietoja suomalaisten erityisruokavalioista (Taulukko 1). Lisäksi olen voinut täydentää Suomi syö -aineistoa (Jallinoja ym. 2019b) Taloustutkimukselta saamallani vuoden 2018 Suomi syö -aineistolla. Tähän katsaukseen ei ole sisällytetty tutkimuksia, joissa kasvissyöjien osuutta on mitattu vain yhtenä vuotena (mm. Jallinoja, Niva & Latvala 2016, Niva & Jallinoja 2018). Olen jättänyt analyysistä pois myös Vinnarin ym. (2010) tutkimuksen, sillä sen tulokset perustuvat kotitalouksien tietoihin, eivät yksilötason tietoihin. En tässä kirjoituksessa raportoi tarkemmin kyselymenetelmiä ja vastaajien piirteitä, ne tiedot löytyvät lähteinä olevista julkaisuista.

Taulukko 1. Tutkimuksessa mukana olevat kyselyt ja aineistot.

Kasvissyöjät ja vegaanit väestökyselyissä

Ensi silmäys eri aineistojen tuloksiin osoittaa, että kasvisruokavalion seuraajien osuus on liikkunut muutaman prosentin hujakoilla koko tarkastelujakson. Tarkastelua hankaloittaa se, että mukana on hieman eri kohderyhmissä eri tavoin kerättyjä aineistoja. Esimerkiksi, kun vertasin AVTK-raporttien tuloksia (2012, 2014) samana vuonna kerättyihin Suomi syö -tuloksiin, saattoivat ikä- ja sukupuoliryhmittäiset kasvisruokavalioita noudattaneiden tiedot vaihdella. Näin siis eri menetelmillä kerätyt aineistot eivät vaikuta olevan keskenään täysin vertailukelpoisia.

Eroja kyselyjen välillä syntyy myös siitä, että ruokavalioista on tiedusteltu vastaajilta eri kyselyissä eri tavoilla: FINRISKI-, Nuorten terveystapatutkimus- ja AVTK-kyselyssä vastausvaihtoehtona oli vain “kasvisruokavalio”, kun taas Suomi syö -kyselyssä on kysytty erikseen vegaaninen ja vegetaristinen ruokavalio sekä ruokavalio, johon ei kuulu punaista lihaa. Useimmissa kyselyissä on siis mahdollista, että osa kasvisruokavaliovaihtoehdon valinneista on ollut vegaaneja.

Näistä varauksista johtuen päädyin tarkastelemaan kasvisruokavalioiden noudattajia jakamalla tarkastelun kahteen, osittain päällekkäiseen jaksoon. Ensiksi tarkastelen vuosia 1997-2013 FINRISKI- ja Nuorten terveystapatutkimuskyselyn valossa, sillä nämä kyselyt on kerätty suurin piirtein samoihin aikoihin. Seuraavaksi tarkastelen vuosia 2008-2018 AVTK- ja Suomi syö -kyselyjen valossa.

Nuorten terveystapatutkimuksen vastaajat olivat 12-, 14-, 16- ja 18-vuotiaita ja FINRISKI-kyselyn vastaajat 15-79-vuotiaita. Molempien kyselyiden tulokset viittaavat siihen, että kasvissyöjien osuudet olisivat laskeneet 2000-luvun ensimmäisten vuosien ja vuoden 2007 (Nuorten terveystapatutkimuskysely) ja vuoden 2012 (FINRISKI) välillä. Kuvio 1 osoittaa myös, että kasvisruokavalio oli kaikkein suosituin 16- ja 18-vuotiaiden tyttöjen parissa vuosina 1999 ja 2012.

Seuraavaksi tarkastelen kasvissyöjien osuuksia AVTK-kyselyissä ja vegaanien, vegetaristien ja punaista lihaa syömättömien osuuksia Suomi syö -aineistoissa, joissa molemmissa on tutkittu aikuisväestöä. Suomi syö -aineiston tuloksia on vuosien 2008-2016 osalta raportoitu aikaisemmin 15-79-vuotiaiden parissa (Jallinoja ym. 2019b), mutta laskin tätä katsausta varten tulokset 15-64-vuotiaille, jotta ne vastaisivat AVTK-aineiston tuloksia.

Kuvion 2 tulokset viittaavat siihen, että kasvissyöjien osuus pysyi varsin tasaisena vuosien 2011 ja 2014 välillä. AVTK- ja Suomi syö aineistojen erona on, että siinä missä AVTK:ssa on kysytty vain kasvisruokavaliota, kysyttiin Suomi syö -kyselyssä erikseen vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio. Tästä syystä muodostin vielä uuden muuttujan, joka kuvaa niitä vastaajia, jotka olivat Suomi syö -kyselyssä valinneet vegaanisen tai vegetaarisen ruokavalion vaihtoehdon (tai molemmat). Näin siis kuviossa 2 Suomi syö -aineiston kohdalla raportoidaan vegaanista ja vegetaarista ruokavaliota noudattavat sekä vielä erikseen vähintään jompaakumpaa noudattavat. Kuvio 2 osoittaa, että vuoden 2014 jälkeen kaikkien raportoitujen lihan kulutusta rajoittavien ruokavalioiden noudattajien määrä kasvoi.

Tarkastelin vielä ikäryhmiä erikseen miesten ja naisten parissa AVTK-aineistossa vuosina 2011-2014 (Kuvio 3) ja Suomi syö -aineistossa vuonna 2018 (Kuvio 4). Ikäryhmittäisen tarkastelun ongelmana on, että etenkin nuorten miesten vastausprosentti on ollut AVTK-tutkimuksessa alhainen. Joka tapauksessa molemmissa tarkasteluissa, ja edellä raportoiduissa kuvion 1 tuloksissa nuoret naiset ovat systemaattisesti muita ryhmiä useammin kasvissyöjiä. Punaista lihaa välttävän ruokavalion suosio poikkesi tästä jossain määrin: se oli kyllä suosituin nuorten naisten parissa, mutta esimerkiksi 55-64-vuotiaista naisista 8,9% ilmoitti noudattavansa tällaista ruokavaliota.

Mitä yllä olevista luvuista voi päätellä? Kasvissyöjien ja vegaanien osuudet vaihtelevat jonkin verran vuodesta toiseen, mutta osa vaihtelusta saattaa selittyä eri tutkimusmenetelmillä, tutkittavien ikäjakaumilla ja satunnaisvaihtelulla. Suomi syö -aineiston tuloksia voi kuitenkin tulkita niin, että vuosien 2014 ja 2016 ja vuosien 2016 ja 2018 välillä tapahtui kasvua vegaanien ja kasvissyöjien osuudessa. Samaan aikaan kasvoi myös sellaisten vastaajien osuus, jotka eivät syöneet punaista lihaa. Toisin sanoen, sen jälkeen, kun niin sanottu vegebuumi alkoi, myös kasvisruokavalioita noudattavien ja punaista lihaa välttävien suomalaisten osuus näyttää kasvaneen (ks. Jallinoja ym. 2019b).

Kasvisruokavaliot ja lihan kulutus muissa tutkimuksissa

En ole löytänyt vastaavia, useana vuonna toistettuja kyselytutkimuksia muista maista. Yksittäisten tutkimusten mukaan muissakin maissa kasvisyöjien ja vegaanien osuudet ovat muutamassa prosentissa (ks. Jallinoja ym. 2019a koostetaulukko). Ruotsissa Djurens rätt on kuitenkin selvittänyt vegaanien ja vegetaristien osuutta väestössä ainakin vuosina 2009 ja 2014-2018 (Djurens Rätt 2014, 2018) (Kuvio 5). Näiden selvitysten mukaan kasvissyöjien osuus olisi Ruotsissa kasvanut kevääseen 2018 asti, kun taas vegaanien osuus olisi laskussa. On mahdollista, että vegaanisen syömisen joustavuutta korostava ilmiö kanavoituu enemmän sallivampaan kasvissyöntiin kuin tiukempaan veganismiin. Toisen ruotsalaisselvityksen mukaan vuonna 2019 16% ruotsalaisista ilmoittikin olevansa “flexitariaaneja” (flexitarianer), kun taas 5% noudatti vegetaarista ja 2% vegaanista ruokavalioita (Matrapport 2019).

Djurens Rätt tiedusteli ei-kasvissyöjiltä myös, onko heidän kiinnostuksensa valita kasvisruokaa kasvanut vai vähentynyt viimeisen 12 kuukauden aikana. Sellaisten vastaajien osuus, joiden kiinnostus oli lisääntynyt paljon tai jonkin verran kasvoi vuosien 2009 ja 2017 välillä 26 %:sta 47 %:iin (Djurens rätt, 2014, 2018). Vuoden 2018 kyselyssä kiinnostuneiden määrä ei kuitenkaan enää noussut (Djurens rätt 2018).

Vegaanien ja kasvissyöjien rinnalla on kiinnostava tarkastella tietoja lihankulutuksen muutoksesta Suomessa. Luonnonvarakeskuksen ravintotase osoittaa, että viime vuosiin asti lihan kokonaiskulutus on kasvanut, ja että viimeiset kolme vuotta (2016-2018) kulutus on pysynyt noin 81 kilossa vuodessa (Luonnonvarakeskus 2019). Pellervon taloudellinen tutkimuskeskus ennusti syksyllä 2019, että lihan kulutus olisi Suomessa kääntymässä laskuun (Arovuori ym. 2019). Ruotsin Jordbruksverketin tilastojen mukaan Ruotsissa lihan kokonaiskulutus on jo kääntynyt laskuun (Jordbruksverket 2019).

THL:n aineistot viittaavat siihen, että lihankulutus on kasvanut Suomessa viime vuosiin asti: FINRISKI-tutkimuksen mukaan kahden ylimmän koulutusryhmän naisten parissa lihankulutus oli kasvanut vuosien 1997 ja 2012 välillä. Miesten parissa erityisesti alimman koulutuskolmanneksen lihakulutus kasvoi (Raulio ym. 2016). Finravinto-tutkimuksen mukaan 26% naisista ja 79% miehistä söi vuonna 2017 enemmän lihaa kuin on suositeltu (Valsta ym. 2018).

Johtopäätökset

Tämän katsauksen tulokset osoittavat, että 2000-luvun alussa kasvissyöjien osuudet laskivat kaikissa tarkasteluryhmissä. Kasvissyöjien, vegaanien ja punaista lihaa välttävien osuudet kääntyivät kasvuun vuoden 2014 jälkeen.

Voiko näiden tulosten perusteella arvioida jotain “vegebuumista”?

Jälkimodernia yhteiskuntaa kuvastaa ruokavalioregiimien nopea kierto (Jallinoja, Mäkelä & Niva 2018, Jallinoja ym. 2019b). Samalla ruokavalintoihin vaikuttavat eräät pitkäkestoiset motiivit, kuten terveellisyys, luonnollisuus ja ympäristöystävällisyys (Jallinoja ym. 2018, Gronow 1997, Mäkelä & Niva 2015). Näyttää myös siltä, että samat ruokavaliot nousevat uudestaan pinnalle, aina hieman erilaisina versioina ja heijastellen edellä mainittuja pitkäkestoisia kehityskulkuja. Esimerkiksi muutama vuosi sitten vähähiilihydraattiset ruokavaliot saivat paljon mediahuomiota (Jauho 2016, ks. myös Knight 2012), mutta vuoden 2012 jälkeen seuraajien määrä väheni (Jallinoja ym. 2019b). Paleoruoka- ja ketoosiruokavalioita voi kuitenkin pitää jonkinlaisina karppauksen perillisinä, sillä myös niissä rajoitetaan nopeiden hiilihydraattien syömistä.

Kiinnostus myös kasvisruokavalioita kohtaan on vaihdellut, eikä 2010-luvulla kasvanut kiinnostus kasvisruokavalioita kohtaan ole ensimmäinen “vegebuumi” Suomessa. Ensimmäinen kiinnostuksen kasvu sijoittuu suurin piirtein 1800-luvun viimeisten vuosien ja 1930-luvun välille: Vuonna 1894 julkaistiin Suomen ensimmäinen kasvisruokakeittokirja ja vuonna 1910 Helsingissä oli jo neljä kasvisravintolaa. Ensimmäinen yhdistys, Finlands vegetariska föreningen, perustettiin vuonna 1907 ja vuonna 1913 perustetussa Suomen vegetaristisessa yhdistyksessä kasvissyöntiä perusteltiin lihansyönnin luonnottomuudella ja epäterveellisyydellä (Vornanen 2016, s. 270 -271, ks. myös Auvinen 2019, 49-53.) Vuonna 1930 Suomen vegetaarisessa yhdistyksessä oli 800 jäsentä (Vornanen 2016, s. 272). On mahdotonta arvioida, kuinka moni suomalainen tuolloin innostui noudattamaan kasvisruokavaliota.

1990-luvulla Suomessa vegaaniliike puolestaan oli osa ympäristöprotestin “neljättä aaltoa”, jonka huippu sijoittuu osapuilleen vuosiin 1995-1998 (Konttinen & Peltokoski 2004, ks. myös Auvinen 2019, 65-67). Vegaaniliitto perustettiin vuonna 1993 ja Oikeutta eläimille vuonna 1995. Kotitalouksien ruokavalintoja vuosina 1966-2006 selvittänyt tutkimuksen kuitenkin osoittaa, että lihaa käyttämättömien kotitalouksien määrä alkoi kasvaa jo 1980-luvun alussa, ollen 1970-luvulla alle prosentin, vuonna 1985 5,46 prosenttia, vuonna 1998 6,86 prosenttia ja vuonna 2006 5,81 prosenttia (Vinnari, Mustonen & Räsänen 2010). 1990-luvun eläinoikeusliikehdinnän vaikutus saattaa näkyä tässä katsauksessa tarkastellun NTTT-kyselyn vuosien 1999 ja 2001 luvuissa.

Tämän katsauksen tulokset vuosien 2014-2018 osalta viittaavat siihen suuntaan, että samaan aikaan, kun mediassa ja sosiaalisessa mediassa vegaaniseen syömiseen liittyvä aktiivisuus kasvoi, aikaisempaa suurempi osuus suomalaisista alkoi noudattaa vegaanista, vegetaarista tai punaista lihaa välttävää ruokavalioita. Näiden ruokavalioiden – erityisesti vegaanisen ruokavalion – noudattajien määrä oli hyvin alhainen vielä vuonna 2014, ja kasvusta huolimatta osuudet ovat vielä vuonna 2018 alhaisia. Ikäryhmittäinen tarkastelu osoittaa, että nuorten naisten parissa suosio on selvästi näitä keskiarvoja korkeampi. Naiset noudattavat miehiä useammin sekä kasvisruokavaliota että vegaanista ruokavaliota (ks. myös Vinnari, Mustonen & Räsänen 2010) ja ruokavaliota, joka ei sisällä punaista lihaa.

Tällä hetkellä sosiaalisella medialla on keskeinen rooli erilaisten ruokailmiöiden leviämisessä (Isotalo ym. 2018) ja Internetiä voi pitää jopa sosiaalisten liikkeiden infrastruktuurina (Jallinoja ym. 2019a, Stolle & Micheletti, 2013). Sosiaalinen media on kuitenkin taipuvainen tuottamaan “yhteenkuuluvuuden nopeita hetkiä”, mutta samalla se on heikko synnyttämään pitkäkestoista poliittista toimintaa ja kestäviä verkostoja (Poell & van Dijk, 2015). Näin siis ruokavaliot ja ruokailmiöt saavat jatkuvasti haastajia joko uusista ruokavalioista tai niitä kritisoivista tahoista.

Joka tapauksessa on jännittävää seurata, mihin erilaiset lihan kulutusta rajoittavat ruokavaliot kehittyvät. Ilmastonmuutos, monet ympäristöongelmat ja tuotantoeläinten olot ovat jatkuvasti esillä julkisuudessa, joten kasvisruokavalioiden keskeinen polttoaine ei ole kovin pian poistumassa. Syksyllä 2018 Suomen varuskuntien muonituskeskusten päätös aloittaa viikottainen kasvisruokapäivä synnytti kiistan kasvisruoan ja liharuuan kannattajien välillä (Jallinoja 2018). Samoin kävi syyskuussa 2019, kun Unicafe ilmoitti lopettavansa naudanlihan tarjoamisen opiskelijaruokaloissa Helsingissä. Kysymys lihasta ja kasvisruuasta näyttää ainakin toistaiseksi pysyvän mediassa ja sosiaalisessa mediassa tunteita kuohuttavana aiheena.

PIIA JALLINOJA

Takaisin ylös ↑