Öljyhumalan jälkeinen talouskasvukrapula on täällä. Halvan fossiilisen energian mahdollistaman massakulutusjuhlan jälkeen olo on kamala. Epävarma tulevaisuus pelottaa; kulttuurimme voi sammua sotien ja ekokriisin seurauksina. Mitä on tehtävissä?

E

nnen kuin yritämme vastata tähän, kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elintaso kasvoi Suomessa hurjaa vauhtia 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen maamme nousi lyhyessä ajassa maailman vauraimpien maiden joukkoon. Suuren kiihdytyksen (Great Acceleration) aikana kohosimme maailman kärkikastiin myös henkeä kohden lasketun ekologisen jalanjäljen suhteen.

Talouskasvun tuottamalla materiaalisella vauraudella on siis ollut ekologisesti haitallisia seurauksia. Absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja negatiivisten ympäristövaikutusten välillä ei ole kyetty tekemään. Talouskasvusivilisaatio on jatkuvuuden ja kestävyyden tahtotiloista käsin typerä tavoite. Kasvusivilisaatio on myös hyvin eriarvoinen eri toimijoille, sillä sisältyyhän siihen esimerkiksi työorjuutta, ihmiskauppaa, massasukupuuttoa, ilmastopakolaisuutta, sodankäyntiä sekä ympäristön kokonaisvaltaista saastumista ja elinkelvottomaksi tärvelemistä.

Oikeistopopulismin ja uusfasismin nousut voidaan nähdä valitettavina merkkeinä siitä, että monet kansalaiset ja heidän johtajansa eivät ole vielä havahtuneet kasvun ongelmiin tai sen lopun aikaan. Tai sitten he ovat, mutta eivät välitä. Epävarmuuden edessä (liian) iso osa meistä turvautuu autoritäärisyyteen ja vahvimman oikeuteen sekä syyllistyy muukalaisvihaan ja vaihtoehtoisuuden pelkoon. Tästä surkuhupaisana esimerkkinä toimii teknologinen korporaatioeliitti, joka Elon Muskin johdolla lyö kättä trumpilaisen valhepolitiikan ja nationalistisen tariffikapitalismin kanssa.

Tulevaisuudenodotukset ennenkokemattoman alhaisella tasolla

Tieteen valossa on selvää, että maailmanlaajuisesti meneillään on ympäristökriisi, joka merkitsee kiihtyvää ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kriisin keskeisin juurisyy on jatkuva talouskasvu ja sen materiaaliset seuraukset elonkehälle. Tämän on tunnustanut myös maltillinen hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC jo yli kymmenen vuoden ajan.

Voiko tässä tilanteesta löytää muuta kuin hengellistä toivoa tai metafyysistä lohtua? Kilpailu markkina-asemista ja niukkenevista resursseista jatkuu elonkehän tilan heikentymisestä ja poliittisten jännitteiden lisääntymisestä huolimatta. Niin yksityisen ja julkisen kuin kolmannenkin sektorin organisaatiot pyrkivät edelleen saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon vaurautta ja valtaa, jotta voivat sillä turvata tarpeidensa ja halujensa tyydytyksen nyt sekä tulevaisuudessa.

Myös Suomessa kasvua perustellaan lisääntyvässä määrin turvallisuudella. Jotta hallussamme olisi riittävän korkeatasoista sotateknologiaa ja paras mahdollinen puolustusorganisaatio, tarvitaan enemmän taloudellista pääomaa. Ja jotta saadaan kerrytettyä lisää pääomaa, tarvitaan kulutuksen kasvua, innovaatioita, korkeampaa teknologiaa, enemmän metsää sellukattiloihin, uusia kaivoksia turvaamaan kriittisten mineraalien saanti, lisäydinvoimaa, ja niin edelleen. Sama väkivallan ja teknokapitalismin tuhoisa liitto jatkaa kulkuaan turvallisuuspuheeseen verhottuna, vaikka juuri liiallisen materiaalisen vaurauden tavoittelu on johtanut ekologiseen ja inhimillisiin kriiseihin.

Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Lisävaurauden, lisäteknologian, lisäturvallisuuden ja lisäkasvun tavoittelu pahentaa jo valmiiksi katastrofaalista tilannetta. Tästä kääntäen johdettuna tuntuisi luontevalta väittää, että me Suomenniemen väki – ja laajemminkin sivilisaatiot – voimme selvitä ainoastaan, mikäli onnistumme luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta ja käytännöistä. Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Omavarainen ja kohtuullinen paikallistalous

Kestävän elämän manifesti on kokoelma suomenkielisiä kirjoituksiamme vuosilta 2014–2020. Niissä kerromme konkreettisesti, kuinka kasvutaloudesta siirrytään eteenpäin. Perusviestimme on se, että meidän tulee rakentaa, kehittää ja suojella omavaraisia yhteisöjä ja elinvoimaisia paikallistalouksia, joissa eletään hyvää ja mielekästä elämää ilman materiaalisen elintason kasvupakkoa.

Väitteemme omavaraistuvan paikallisuuden hyödyistä ja kestävyydestä perustuu historialliseen näyttöön, mutta myös poikkitieteelliseen tutkimukseen. Ekologinen sivilisaatio puolestaan voi olla seurausta poikkipaikallisesta organisoitumisesta, jossa paikallisyhteisöt muodostavat keskenään kestävyyteen perustuvia yhteistyö- ja avunantoverkostoja; siis uudenlaisen monilajisen solidaarisen kudelman.

Talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja niin kutsutut vihreät tai puhtaat siirtymät sekä lisääntymistalkoot ja näihin kytkeytyvät talouden elvytyspaketit eivät ole ratkaisuja, vaan osa kasvupakkosivilisaation kriisiytymistä. Ratkaisujen sijaan kyseiset ehdotukset toimivat jatkumona hybriksen sävyttämälle epätoivoiselle, epätoivotulle ihmistoiminnalle.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Valtavirtapolitiikasta tai yritysjohtajien markkinapuheista poiketen kapitalistinen kasvutalous ja teknologian kehitys nähdään manifestissamme ekologisen kriisin pääasiallisina aiheuttajina. Kasvihuonekaasupäästöjä sekä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää tulee vähentää suoraan eikä markkinoiden, uusien innovaatioiden ja investointien kautta. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Niin yhteiskunnallinen epätasa-arvo kuin myös suurin osa ympäristöongelmista voidaan palauttaa kasvupakkosivilisaatioon, johon tarjoamme manifestissa kaksi vaihtoehtoskenaariota. Ensimmäisessä näistä teollinen yhteiskunta romahtaa suhteellisen äkillisesti, jota seurannee taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Toinen vaihtoehto on, että aloitamme ripeän ja suunnitellun teollisen tuotannon, kulutuskulttuurin ja talouskasvuun perustuvien yhteiskuntajärjestelmien alasajon. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, ellei teknoutopistien ja transhumanistien toivomaa, spekulatiivista ja hyvin poissulkevaa pakoa maapallolta lasketa mukaan.

Maaseuduilla suuri potentiaali

Parannuskeinoksi väkivaltaiselle talouspakkosivilisaatiolle tarjoamme siis omavaraisten paikallistalouksien verkostoa. Kestämättömän kehityksen purkamisen keskiössä ovat täten maalla pysyminen ja uudelleen maalaistuminen eli niin kutsuttu uusmaalaistuminen. Maalle sijoittuva ja maasta ammentava elämäntapa on elimellinen vastavoima ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle urbanisaatiolle ja kaupunkikeskeiselle (kerska)kulutuskulttuurille.

Kaupungin ja maaseudun väliset suhteet tulee miettiä ja organisoida kohtuussiirtymän myötä uudelleen tukemaan kestävien elinkeinojen syntyä ja jatkumista. Kaupungin valta-asema tulee heikentymään jo sen takia, että maaseutu tarvitsee ihmisiä kasvattamaan ruokaa ja tuottamaan muita elämän perusedellytyksiä. Maaseudun asuttaminen tavoilla, jotka lisäävät omavaraisuusastetta erityisesti ruoan ja energian osalta, tarkoittaa elämän piirin siirtämistä poispäin suurkaupungeista, kasvutalouden keskuksista. Uusmaalaistuminen on luopumista kasvutalouden rakenteista, käytännöistä ja suhteista. Samalla uusmaalaistumisessa pidetään kiinni merkitysrikkaasta kokonaisuudesta, jota paikalliskulttuurien ja taitojen elvyttäminen tukevat.

Vaikka elämän varjelun nimissä tehtävät muutokset voivat tuntua rajuilta varsinkin niistä, joiden materiaalinen elintaso on kestämättömällä tasolla, globaalilla tasolla arki maapallolla voi jatkua pitkälti entisellään suurimmalle osalle ihmisistä. Kasvupakkosivilisaation purku koskee siis erityisesti elintapojen muutosta ylikuluttavissa yhteiskunnissa. Olemme ylituotannon ja -kulutuksen purkamisen velkaa nykyisille ja tuleville sukupolville.

Omavaraistuminen ei ole tae sivilisaation pelastumisesta

Kestävä elämä on paikallisesti omavaraista, yhteisöllistä maaseudun uudelleen asuttamista, jossa ravinteet jälleen kiertävät, metsät pysyvät pystyssä ja vedet kirkastuvat. Se on tila, paikka ja prosessi, jossa ihmiset ja muu luonto saavat toipua kasvun arvista ja traumoista. Ekologisesti tarkasteltuna omavaraisuutta on vaikea haastaa. Se tarjoaa paikallisia ja parhaimmillaan skaalautuvia ratkaisuja kestävyyskriisiin, pitäen mukana niin ajallisen kuin tilallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat.

Ekologisessa sivilisaatiossa taas ei ole mitään itsestään selvää. Se edellyttää vähintään laajamittaista poikkipaikallista koordinointia. Tällainen työ ei kuitenkaan luultavasti tyssäisi resurssipulaan vaan enemminkin toisaalle suuntautuvien halujen vuoksi ja sosiokulttuuristen taitojen puutteeseen. Osa meistä on jo siirtynyt tai siirtymässä kohti kestävää elämää, pois talouskasvukeskeisestä olemisen tavasta ja siihen kytkeytyvistä käytännöistä. Osa meistä taas tekee työtä laajemman ekologisen sivilisaation puolesta.

Mikäli muutosaloitteet ovat talouskasvuriippuvaisia, tulevat ne kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana.

Ensimmäinen tulee onnistumaan ilman jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen ei voi syntyä ilman ensimmäistä. Muutosaloitteet, kuten ekologinen sivistys ja planetaarinen hyvinvointi, ovat tärkeitä, mutta mikäli ne rakentuvat talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan varaan, ne tulevat kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana. Sama pätee ekologisiin jälleenrakennushaaveisiin.

Peräänkuulutammekin nyt kaiken älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kytkemistä paikallisesti organisoituneisiin yhteisöihin, jotka jo tekevät ja elävät huomista, kasvun jälkeistä aikaa, ja kestävät paremmin äkillisetkin muutokset, kuten pandemiat, sodat ja katkokset ruoan sekä energian toimituksissa.

Niin kutsuttu naftadarra on muistutus meille liiallisesta kulutuksesta ja tuotannosta. Nyt on aika suunnata toiminta kohtuulliseen ja paikalliseen.

PASI HEIKKURINEN & TONI RUUSKA

Kirjoitus on omistettu 60 vuotta täyttävälle ystävällemme, omavaraispioneerille Lasse Nordlundille.

OTSIKKO- JA KUVITUSKUVAT: Heikkurinen & Ruuska

Takaisin ylös ↑

Energiamurros on tulossa, haluamme tai emme. Tämä oli lähtökohta seminaarissa, jossa esiteltiin FutWend-hankkeen tuloksia ja keskusteltiin kestävän ja uusiutuvan hajautetun energian edistämisestä ja esteistä. Tilaisuudessa pureuduttiin erityisesti maalämpöön, hakkeeseen ja biokaasuun osana suomalaista energiajärjestelmää. Seminaarissa hankkeen tutkijat esittivät viisi väitettä hankkeen tulosten pohjalta. Väitteitä kommentoivat energia-alan asiantuntijat. Yleisö äänesti esitysten perusteella viidestä energiamurroksiin liittyvästä kysymyksestä.

Fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tarvitaan monipuolisten energiantuotannon teknologioiden käyttöönottoa ja energiankulutuksen muotojen uudistamista. Uusiutuvilla hajautetuilla energiamuodoilla on potentiaalia yhdessä.

Seminaarin aloitti Ville Lauttamäki, joka korosti maalämpöpumppujen yleistymistä Suomessa harvinaisena menestystarinana, jossa uusi tekniikka on yleistynyt kotitalouksiin ilman erityisiä tukia. Lämpöpumppujen yleistymistä ovat siivittäneet monet tekijät, kuten toimivaksi osoittautunut tekniikka, mahdollisuus rahalliseen säästöön ja asumismukavuuden parantuminen. Tulevaisuuden haasteina ovat muun muassa talojen lämpöpumppujen hyödyntäminen osana kaukolämmön ja -viilennyksen tuotantoa. Suomalainen kaukolämpöverkosto on ollut menestystarina, mutta menneillä saavutuksilla ei enää ole varaa kerskua. Tulevaisuudessa lämmittämisen tavat monipuolistuvat ja energiayhtiöiden ydinosaamista on eri tavoin ja useissa eri pisteissä tuotettujen energiavirtojen hallinta.

Myös SULPU:n Jussi Hirvonen korosti kommenttipuheenvuorossaan sitä, että lämpöpumput ovat lohkaisseet jo aimo osan fossiilimöhkäleestä. Lämpöpumppuala kattaa tällä hetkellä noin 15% Suomen lämmityksestä. Lämpöpumput on otettu laajasti käyttöön esimerkiksi seurakuntien kiinteistöissä. ”’Maasta sinä olet tullut’ sopiikin hyvin kirkolle, joka on lisännyt maalämmön hyödyntämistä energiahuollossaan”, totesi Hirvonen.

Hajautettu energiantuotanto ei ole vain energiantuotantoa, vaan sivutuotteena syntyy paljon muutakin hyvää. Nämä synergiat on tunnistettava, tunnustettava ja edelleen hyödynnettävä.

Erika Winquist esitteli biokaasua monivaikutteisena ratkaisuna, jossa on runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Biokaasun tuotannon avulla voidaan paitsi korvata fossiilisia polttoaineita, myös vähentää maatalouden päästöjä, edistää ravinteiden kierrätystä ja luoda erityisesti maaseudulle uutta yritystoimintaa. Suomen yksi vahvuus on, että täällä biokaasun tuotantoa pystytään lisäämään roimasti ilman että se kilpailee pinta-alasta ravinnontuotannon kanssa.

Esitystä kommentoinut Mari Tuomaala (3E Energy Oy) korosti niin sanotun agroekologisen symbioosin merkitystä, eli ruuan- ja energiantuotannon yhdistämistä toisiaan tukevaksi kestävän kehityksen mukaiseksi kokonaisuudeksi. Agroekologisen tuotannon lisähyötyinä ovat tehokas ravinteiden kierrätys ja hiilen sitominen peltomaahan. Lupaavista esimerkeistä huolimatta laaja-alainen ”yrityshyrinä” tällaisen toimintamallin ympäriltä kuitenkin toistaiseksi puuttuu.

Avointa ja aktiivista keskustelua bioenergiasta ja sen asemasta laajemmassa energia- ja luonnonvarapolitiikan kokonaisuudessa tarvitaan. Erilaiset tietopohjat, intressit, energiantuotannon moninaiset vaikutukset ja niiden aikajänteet johtavat kuitenkin usein ristiriitaisiin näkemyksiin.

Hyrinän puute ei johdu ainakaan positiivisen julkisuuden puutteesta. Biokaasu-uutisointia esityksessään ruotineen Jari Lyytimäen mukaan biokaasusta on keskusteltu poikkeuksellisen myönteisessä sävyssä, varsinkin verrattuna muuhun energiauutisointiin esimerkiksi metsähakkeesta, tuulivoimasta tai ydinvoimasta. Tosin julkinen keskustelu biokaasusta on noussut esiin vasta 2000-luvun aikana ja biokaasun tuotannon taloudellisesta kannattavuudesta on esitetty julkisuudessa sekä suuria lupauksia että pessimistisiä epäilyjä.

Hanna Ekman Energiateollisuus Ry:stä totesi kommenttipuheenvuorossaan, että kiistely kannattaa, mikäli tavoitteena on saada kannalleen medianäkyvyyttä: ”Se on varmin tapa, jolla pääsemme julkisuudessa esiin. Jos sanomme, että päätöksenteko on riittävää ja hyvää, ketään ei kiinnosta.” Ekman nosti esiin myös mittaluokkien ja kokonaisuuksien hahmottamisen julkisessa keskustelussa. Perustermitkin menevät helposti sekaisin, kun esimerkiksi hake sekoitetaan hakkuuseen eikä energiapuun roolia metsien hyödyntämisessä ymmärretä oikealla tavalla.

Energiapolitiikka ei tarjoa uutta luoville ratkaisuille riittävän johdonmukaista toimintaympäristöä.

Fossiilimöhkälettä ei voida korvata uusiutuvan energian möhkäleellä, vaan uuteen energiapeliin tarvitaan paljon pieniä paloja, kuvaili Vilja Varho esityksessään. Uudenlaisessa pelissä toimijoiden on myös omaksuttava uusia rooleja, mikä ei ole helppoa. Esimerkiksi maatalousyrittäjän on vaikea lähteä uudelle alalle energiantuottajaksi, varsinkin jos energia pitää myös paketoida kuluttajalle myytäväksi tuotteeksi. Nykyiset energiayritykset voivat tarjota mm. pääomia ja osaamista. Vakiintuneiden ja uusien energia-alan toimijoiden yhteistyö onkin ollut hedelmällistä ja tuottanut elinkelpoisia liiketoimintamalleja. Yhteistyötä tarvitaan lisää energiamurroksen vauhdittamiseksi.

Esityksen kommentaattori Tapio Tuomi (Lähienergialiitto Ry) totesi energiamarkkinoilla olevan sosiaalista tilausta uusille toimijoille. Kuitenkaan nykyinen regulaatio ja murroksessa oleva energiajärjestelmä uudenlaisine tekijöineen eivät sovi yhteen. Tuomi toivoi ennen muuta mahdollistavaa lainsäädäntöä, joka sallisi nykyistä joustavammin erilaisten ja ennalta-arvaamattomienkin toimijoiden aktiivisuuden.

Suomalaisessa ilmastokeskustelussa puhutaan paljon yksilöistä, mutta on aika nähdä energiatoimijuus yksilöitä laajemmin, rakenteellisina muutoksina, jotka mahdollistavat kestävän käyttäytymisen. Siksi kevään 2019 vaalit pitää nähdä energiavaaleina.

Riikka Paloniemi ja Annukka Vainio esittelivät tuloksia kansalaiskyselystä, jonka mukaan suomalaiset kertovat vaikuttavansa hyvin harvoin energiapolitiikkaan aktivisteina. Useimmin käytetyksi vaikuttamisen kanavaksi koetaan äänestäminen. Kuluttajina kansalaiset vaikuttavat laveasti eri tavoilla, mutta kyselytutkimuksen mukaan harvemmin kuin äänestämällä. Oman toiminnan seurausten pohtiminen tulevaisuudessa oli yhteydessä kestävään energiatoimijuuteen.

Esitystä kommentoinut Kati Veijonen (TEM) piti yllättävänä sitä, että äänestäminen nähdään yleisimpänä vaikuttamisen muotona, vaikka kuluttajina ihmisillä on mahdollisuus tehdä valintoja joka päivä. Vaikuttamisen paikkojen uudenlainen hahmottaminen onkin tarpeen. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa energian kulutuspiikkejä taltuttavat energiansäästökampanjat tai kuluttajan toimiminen naapurustonsa roolimallina esimerkiksi aurinkopaneelin omistajana. Uudessa uusiutuvan energian direktiivissä on myös nostettu näkyvästi esiin kuluttajan ja tuottajan rooleja ravisteleva prosumer-ajattelu.

Seminaarin vilkkaita keskusteluja veti yhteen Timo Assmuth, joka korosti monipuolisen arvioinnin, osallistavien kokeilujen ja kehittämisen, ripeiden mutta samalla pitkäjänteisten toimien sekä epävarmuuden hallinnan ja epävarmuuden hyväksymisen merkitystä.

Seminaari pidettiin Tieteiden Talolla 12.3.2019. Esitysten taltiointeja voi katsoa täältä. Seminaarin esityskalvot löytyvät täältä.

MARJUKKA PARKKINEN, JARI LYYTIMÄKI, TIMO ASSMUTH, VILLE LAUTTAMÄKI, RIIKKA PALONIEMI, ANNUKKA VAINIO, VILJA VARHO & ERIKA WINQUIST

Takaisin ylös ↑