Öljyhumalan jälkeinen talouskasvukrapula on täällä. Halvan fossiilisen energian mahdollistaman massakulutusjuhlan jälkeen olo on kamala. Epävarma tulevaisuus pelottaa; kulttuurimme voi sammua sotien ja ekokriisin seurauksina. Mitä on tehtävissä?

E

nnen kuin yritämme vastata tähän, kelataanpa hieman ajassa taaksepäin. Nopean teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elintaso kasvoi Suomessa hurjaa vauhtia 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen maamme nousi lyhyessä ajassa maailman vauraimpien maiden joukkoon. Suuren kiihdytyksen (Great Acceleration) aikana kohosimme maailman kärkikastiin myös henkeä kohden lasketun ekologisen jalanjäljen suhteen.

Talouskasvun tuottamalla materiaalisella vauraudella on siis ollut ekologisesti haitallisia seurauksia. Absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja negatiivisten ympäristövaikutusten välillä ei ole kyetty tekemään. Talouskasvusivilisaatio on jatkuvuuden ja kestävyyden tahtotiloista käsin typerä tavoite. Kasvusivilisaatio on myös hyvin eriarvoinen eri toimijoille, sillä sisältyyhän siihen esimerkiksi työorjuutta, ihmiskauppaa, massasukupuuttoa, ilmastopakolaisuutta, sodankäyntiä sekä ympäristön kokonaisvaltaista saastumista ja elinkelvottomaksi tärvelemistä.

Oikeistopopulismin ja uusfasismin nousut voidaan nähdä valitettavina merkkeinä siitä, että monet kansalaiset ja heidän johtajansa eivät ole vielä havahtuneet kasvun ongelmiin tai sen lopun aikaan. Tai sitten he ovat, mutta eivät välitä. Epävarmuuden edessä (liian) iso osa meistä turvautuu autoritäärisyyteen ja vahvimman oikeuteen sekä syyllistyy muukalaisvihaan ja vaihtoehtoisuuden pelkoon. Tästä surkuhupaisana esimerkkinä toimii teknologinen korporaatioeliitti, joka Elon Muskin johdolla lyö kättä trumpilaisen valhepolitiikan ja nationalistisen tariffikapitalismin kanssa.

Tulevaisuudenodotukset ennenkokemattoman alhaisella tasolla

Tieteen valossa on selvää, että maailmanlaajuisesti meneillään on ympäristökriisi, joka merkitsee kiihtyvää ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Kriisin keskeisin juurisyy on jatkuva talouskasvu ja sen materiaaliset seuraukset elonkehälle. Tämän on tunnustanut myös maltillinen hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC jo yli kymmenen vuoden ajan.

Voiko tässä tilanteesta löytää muuta kuin hengellistä toivoa tai metafyysistä lohtua? Kilpailu markkina-asemista ja niukkenevista resursseista jatkuu elonkehän tilan heikentymisestä ja poliittisten jännitteiden lisääntymisestä huolimatta. Niin yksityisen ja julkisen kuin kolmannenkin sektorin organisaatiot pyrkivät edelleen saamaan hallintaansa mahdollisimman paljon vaurautta ja valtaa, jotta voivat sillä turvata tarpeidensa ja halujensa tyydytyksen nyt sekä tulevaisuudessa.

Myös Suomessa kasvua perustellaan lisääntyvässä määrin turvallisuudella. Jotta hallussamme olisi riittävän korkeatasoista sotateknologiaa ja paras mahdollinen puolustusorganisaatio, tarvitaan enemmän taloudellista pääomaa. Ja jotta saadaan kerrytettyä lisää pääomaa, tarvitaan kulutuksen kasvua, innovaatioita, korkeampaa teknologiaa, enemmän metsää sellukattiloihin, uusia kaivoksia turvaamaan kriittisten mineraalien saanti, lisäydinvoimaa, ja niin edelleen. Sama väkivallan ja teknokapitalismin tuhoisa liitto jatkaa kulkuaan turvallisuuspuheeseen verhottuna, vaikka juuri liiallisen materiaalisen vaurauden tavoittelu on johtanut ekologiseen ja inhimillisiin kriiseihin.

Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Lisävaurauden, lisäteknologian, lisäturvallisuuden ja lisäkasvun tavoittelu pahentaa jo valmiiksi katastrofaalista tilannetta. Tästä kääntäen johdettuna tuntuisi luontevalta väittää, että me Suomenniemen väki – ja laajemminkin sivilisaatiot – voimme selvitä ainoastaan, mikäli onnistumme luopumaan jatkuvan talouskasvun ideasta ja käytännöistä. Talouden ei ole pakko kasvaa. Talouskasvu ei turvaa elämän edellytyksiä, se tuhoaa niitä.

Omavarainen ja kohtuullinen paikallistalous

Kestävän elämän manifesti on kokoelma suomenkielisiä kirjoituksiamme vuosilta 2014–2020. Niissä kerromme konkreettisesti, kuinka kasvutaloudesta siirrytään eteenpäin. Perusviestimme on se, että meidän tulee rakentaa, kehittää ja suojella omavaraisia yhteisöjä ja elinvoimaisia paikallistalouksia, joissa eletään hyvää ja mielekästä elämää ilman materiaalisen elintason kasvupakkoa.

Väitteemme omavaraistuvan paikallisuuden hyödyistä ja kestävyydestä perustuu historialliseen näyttöön, mutta myös poikkitieteelliseen tutkimukseen. Ekologinen sivilisaatio puolestaan voi olla seurausta poikkipaikallisesta organisoitumisesta, jossa paikallisyhteisöt muodostavat keskenään kestävyyteen perustuvia yhteistyö- ja avunantoverkostoja; siis uudenlaisen monilajisen solidaarisen kudelman.

Talouskasvu, kaupungistuminen, teknologisoituminen ja niin kutsutut vihreät tai puhtaat siirtymät sekä lisääntymistalkoot ja näihin kytkeytyvät talouden elvytyspaketit eivät ole ratkaisuja, vaan osa kasvupakkosivilisaation kriisiytymistä. Ratkaisujen sijaan kyseiset ehdotukset toimivat jatkumona hybriksen sävyttämälle epätoivoiselle, epätoivotulle ihmistoiminnalle.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Valtavirtapolitiikasta tai yritysjohtajien markkinapuheista poiketen kapitalistinen kasvutalous ja teknologian kehitys nähdään manifestissamme ekologisen kriisin pääasiallisina aiheuttajina. Kasvihuonekaasupäästöjä sekä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää tulee vähentää suoraan eikä markkinoiden, uusien innovaatioiden ja investointien kautta. Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tulee pysäyttää heti – ei sitten, kun saamme päästökauppamekanismit ja älypuhelinsovellukset toimimaan.

Niin yhteiskunnallinen epätasa-arvo kuin myös suurin osa ympäristöongelmista voidaan palauttaa kasvupakkosivilisaatioon, johon tarjoamme manifestissa kaksi vaihtoehtoskenaariota. Ensimmäisessä näistä teollinen yhteiskunta romahtaa suhteellisen äkillisesti, jota seurannee taloudellinen ja sosiaalinen kaaos. Toinen vaihtoehto on, että aloitamme ripeän ja suunnitellun teollisen tuotannon, kulutuskulttuurin ja talouskasvuun perustuvien yhteiskuntajärjestelmien alasajon. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, ellei teknoutopistien ja transhumanistien toivomaa, spekulatiivista ja hyvin poissulkevaa pakoa maapallolta lasketa mukaan.

Maaseuduilla suuri potentiaali

Parannuskeinoksi väkivaltaiselle talouspakkosivilisaatiolle tarjoamme siis omavaraisten paikallistalouksien verkostoa. Kestämättömän kehityksen purkamisen keskiössä ovat täten maalla pysyminen ja uudelleen maalaistuminen eli niin kutsuttu uusmaalaistuminen. Maalle sijoittuva ja maasta ammentava elämäntapa on elimellinen vastavoima ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle urbanisaatiolle ja kaupunkikeskeiselle (kerska)kulutuskulttuurille.

Kaupungin ja maaseudun väliset suhteet tulee miettiä ja organisoida kohtuussiirtymän myötä uudelleen tukemaan kestävien elinkeinojen syntyä ja jatkumista. Kaupungin valta-asema tulee heikentymään jo sen takia, että maaseutu tarvitsee ihmisiä kasvattamaan ruokaa ja tuottamaan muita elämän perusedellytyksiä. Maaseudun asuttaminen tavoilla, jotka lisäävät omavaraisuusastetta erityisesti ruoan ja energian osalta, tarkoittaa elämän piirin siirtämistä poispäin suurkaupungeista, kasvutalouden keskuksista. Uusmaalaistuminen on luopumista kasvutalouden rakenteista, käytännöistä ja suhteista. Samalla uusmaalaistumisessa pidetään kiinni merkitysrikkaasta kokonaisuudesta, jota paikalliskulttuurien ja taitojen elvyttäminen tukevat.

Vaikka elämän varjelun nimissä tehtävät muutokset voivat tuntua rajuilta varsinkin niistä, joiden materiaalinen elintaso on kestämättömällä tasolla, globaalilla tasolla arki maapallolla voi jatkua pitkälti entisellään suurimmalle osalle ihmisistä. Kasvupakkosivilisaation purku koskee siis erityisesti elintapojen muutosta ylikuluttavissa yhteiskunnissa. Olemme ylituotannon ja -kulutuksen purkamisen velkaa nykyisille ja tuleville sukupolville.

Omavaraistuminen ei ole tae sivilisaation pelastumisesta

Kestävä elämä on paikallisesti omavaraista, yhteisöllistä maaseudun uudelleen asuttamista, jossa ravinteet jälleen kiertävät, metsät pysyvät pystyssä ja vedet kirkastuvat. Se on tila, paikka ja prosessi, jossa ihmiset ja muu luonto saavat toipua kasvun arvista ja traumoista. Ekologisesti tarkasteltuna omavaraisuutta on vaikea haastaa. Se tarjoaa paikallisia ja parhaimmillaan skaalautuvia ratkaisuja kestävyyskriisiin, pitäen mukana niin ajallisen kuin tilallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmat.

Ekologisessa sivilisaatiossa taas ei ole mitään itsestään selvää. Se edellyttää vähintään laajamittaista poikkipaikallista koordinointia. Tällainen työ ei kuitenkaan luultavasti tyssäisi resurssipulaan vaan enemminkin toisaalle suuntautuvien halujen vuoksi ja sosiokulttuuristen taitojen puutteeseen. Osa meistä on jo siirtynyt tai siirtymässä kohti kestävää elämää, pois talouskasvukeskeisestä olemisen tavasta ja siihen kytkeytyvistä käytännöistä. Osa meistä taas tekee työtä laajemman ekologisen sivilisaation puolesta.

Mikäli muutosaloitteet ovat talouskasvuriippuvaisia, tulevat ne kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana.

Ensimmäinen tulee onnistumaan ilman jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen ei voi syntyä ilman ensimmäistä. Muutosaloitteet, kuten ekologinen sivistys ja planetaarinen hyvinvointi, ovat tärkeitä, mutta mikäli ne rakentuvat talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan varaan, ne tulevat kaatumaan teollisen kulttuurimme romahduksen mukana. Sama pätee ekologisiin jälleenrakennushaaveisiin.

Peräänkuulutammekin nyt kaiken älyllisen ja kulttuurisen toiminnan kytkemistä paikallisesti organisoituneisiin yhteisöihin, jotka jo tekevät ja elävät huomista, kasvun jälkeistä aikaa, ja kestävät paremmin äkillisetkin muutokset, kuten pandemiat, sodat ja katkokset ruoan sekä energian toimituksissa.

Niin kutsuttu naftadarra on muistutus meille liiallisesta kulutuksesta ja tuotannosta. Nyt on aika suunnata toiminta kohtuulliseen ja paikalliseen.

PASI HEIKKURINEN & TONI RUUSKA

Kirjoitus on omistettu 60 vuotta täyttävälle ystävällemme, omavaraispioneerille Lasse Nordlundille.

OTSIKKO- JA KUVITUSKUVAT: Heikkurinen & Ruuska

Takaisin ylös ↑

Kun loppuvuodesta 2019 aloitin omavaraisuutta tavoittelevia kotitalouksia käsittelevän pro gradu -tutkielmani tekemisen, en arvannut, miten suuren kiinnostuksen kohteeksi monet aihepiiriin sisältyvät teemat pian nousisivat. Koronavirus SARS-CoV-2 levisi alkuvuonna 2020 aiheuttaen globaalin pandemian. Viruksen nopea leviäminen ja yhteiskunnan sulkutoimet saivat ihmiset hamstraamaan ruokaa ja vessapaperia, vaikka kaupat vakuuttelivat tavaratoimitusten jatkuvan normaalisti. Hamstrausvaiheen jälkeen mediassa puhuttiin paljon kotimaisen ruoantuotannon turvaamisesta ja arvostuksesta sekä suojavarusteiden ja hengityskoneiden riittävyydestä. Esiin nousi keskustelu kriisiajan huoltovarmuudesta ja tarpeesta kasvattaa kotimaista ja eurooppalaista omavaraisuutta erityisesti suojatarvikkeiden (ja myöhemmin myös rokotteiden) osalta. Globalisoituneessa maailmassa tuli yllätyksenä se, että poikkeustilanteessa jokainen maa joutuikin yhtäkkiä huolehtimaan itse hankinnoistaan. Alkuvaiheen shokin jälkeen yhteistyö maiden välillä toki lisääntyi.

Uuden tartuntataudin äkillinen leviäminen maailmanlaajuiseksi pandemiaksi ja sitä seuranneet yhteiskunnan sulkutoimet aiheuttivat lähes kaikille rajun muutoksen arkiseen elämäntapaan, mikä sai monet miettimään elämäänsä uudella tavalla. Suositusten mukaisesti suuri osa väestöstä jäi etätöihin tai opiskelemaan kotoa tai kesämökiltä käsin. Toisille korona-aika tarkoitti työttömäksi jäämistä tai lomautusta, osa jatkoi työskentelyä työpaikalla aiempaa epävarmemmissa oloissa ja tartuntariskin alaisena. Ravintolat ja monet harrastuspaikat suljettiin. Runsas kotona vietetty aika lisäsi intoa esimerkiksi remontointiin, puutarhanhoitoon sekä ruoanlaittoon ja leipomiseen. Monissa myymälöissä etenkin hyötykasvien siemenet ja taimet loppuivat kesken, ja rautakauppojen myynti kasvoi kohisten. Graduni aihe tuntui todella ajankohtaiselta, sillä kevään kuluessa omavaraisuuteen liittyvät tai sitä sivuavat aiheet olivat mediassa lähes päivittäin esillä.

Omavaraisuus gradun aiheena

Omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, että ihminen tai valtio pystyy itse tuottamaan kaiken tarvitsemansa ilman muiden apua. Kotitalous voi pyrkiä omavaraisuuteen esimerkiksi ruoan, veden, lämmönlähteiden, sähkön, vaatteiden, muiden tavaroiden ja vaikkapa liikkumisen suhteen (1). Valtiollisella tasolla omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, että valtion alueella tuotetaan mahdollisimman suuri osuus tarvittavista tuotteista ja palveluista, jolloin riippuvuus muista maista ja niiden tuotannosta on mahdollisimman vähäistä. Valtion tasolla omavaraisuus liittyy myös huoltovarmuuteen, jolla tarkoitetaan Huoltovarmuuskeskuksen määritelmän mukaan kykyä selviytyä häiriötilanteissa ja kriisioloissa mahdollisimman vähin erityisjärjestelyin ja haitoin (2).

Tarkastelin gradussani omavaraisuutta tavoittelevia kotitalouksia seuraavien tutkimuskysymysten kautta:
1) Millaisin keinoin omavaraisempaa elämää tavoitellaan?
2) Minkälaisia syitä omavaraisuuden tavoittelun taustalta löytyy, eli miten ihmiset perustelevat tavoitteensa omavaraisuudesta?
3) Liittyykö omavaraisuuteen yhteiskunnallisia, aatteellisia tai katsomuksellisia näkemyksiä tai tavoitteita?

Teoreettisena viitekehyksenä oli Giddensin kehittämä ajatus elämänpolitiikasta, jonka mukaan ihmisen elämäntapa muotoutuu hänen tekemiensä käytännöllisten ja moraalisten valintojen seurauksena. Tarkastelin omavaraisuutta myös vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan (voluntary simplicity), arkielämän ympäristöpolitiikan ja vaihtoehtoisten elämäntapojen käsitteiden avulla. Keräsin aineiston kyselyllä, jota jaoin sosiaalisen median omavaraisuusryhmissä. Aineisto on kerätty helmikuun 2020 lopussa eli ennen varsinaista pandemia-aikaa.

Itse tekeminen, riippumattomuus ja varautuminen

Suurelle osalle gradukyselyni vastaajista omavaraisuuden tavoittelussa tärkeää oli paluu perusasioiden äärelle, jollaisiksi koettiin oman ruoan tuottaminen ekologisella ja eettisellä tavalla, kodin lämmittäminen omilla polttopuilla sekä käytännön taitojen ja vanhojen työtapojen osaaminen. Monille tärkeää oli myös riippumattomuus vesijohto- ja sähköverkosta ja joillakin myös laajempi riippumattomuus ympäröivästä yhteiskunnasta. Harva vastaajista kuitenkaan tavoitteli täydellistä omavaraisuutta. Palkkatyö ja yrittäjyys nähtiin osana elämäntapaa, joskin niiden osuutta ajankäytöstä haluttiin usein vähentää ja kodin piirissä tehtävän työn määrää lisätä. Taloudellinen itsenäisyys oli monille vastaajille tärkeää, eikä perustulo saanut suurta kannatusta. Valtaosa vastaajista ei kuitenkaan halunnut täysin irrottautua yhteiskunnan turvaverkoista, vaan piti tärkeänä, että sosiaaliturva tuli avuksi niissä tilanteissa, jolloin ihminen ei voinut elättää itseään omalla työllään, kuten vanhuuden, sairauden tai lasten vauvavaiheen aikana. Monelle vastaajalle oli tärkeää varautuminen sähkökatkoihin ja vedenjakelun häiriötiloihin, mutta myös muihin kriisi- tai poikkeustilanteisiin.

Monissa sosiaalisen median omavaraisuusryhmissä koettiin koronakeväänä suoranainen uusien jäsenten tulva. On vaikea sanoa, kuinka paljon koronavuonna suosittu oman ruoan kasvattaminen ja muu uusien käytännön taitojen opettelu liittyy haluun kasvattaa omia selviämistaitoja kriisitilanteessa. Ainakin omavaraisuusryhmien keskusteluissa ja uusien jäsenten kommenteissa tällaiset ajatukset näkyivät jonkin verran.

Omavaraisuuden tavoittelijat edelläkävijöinä?

Omavaraisuutta tavoittelevat ihmiset eivät ehkä pitäisi itseään varsinaisina trendien edelläkävijöinä, vaan ennemminkin yhteiskunnan toisinajattelijoina. Ekologinen elämäntapa, kulutuksen vähentäminen, kohtuullisuus ja säästäväisyys olivat vastaajille keskeisiä arvoja. Myös terveyden ylläpitäminen, rauhallinen elämänrytmi, luonnonläheisyys ja elämän mielekkyyden hakeminen olivat tärkeitä motivaatiotekijöitä omavaraisemman elämäntavan rakentamisessa. Omavaraisuutta tavoittelevista kyselyyni vastanneista henkilöistä monet kokivat tuovansa esille vaihtoehtoista tapaa elää. Osa vastaajista koki olevansa jonkinlaista etujoukkoa muutoksessa, joka väistämättä on tulossa, kun ympäristökriisit ja muut muutokset kohtaavat yhteiskuntia. Yhteiskuntaa haluttiin muuttaa, mutta konkreettisia toimia teki vain harva vastaaja. Keskeisenä vaikuttamisen tapana nähtiin omannäköisen ja eettisesti kestävän elämäntavan rakentaminen ja muiden rohkaiseminen muutokseen oman esimerkin voimalla.

Monet omavaraista elämäntapaa tavoittelevat vastaajat olivat kokeneet, että heidän elämäntapaansa oli kummasteltu ja paheksuttukin. Korona-aika on saattanut muuttaa ajattelua, koska omavaraiseen elämäntapaan kuuluvia elementtejä on tullut osaksi useamman ihmisen elämää.

Sitran selvityksessä (3) tutkittiin Suomen suurten kaupunkien asukkaiden ajatuksia korona-aikana. Selvityksestä kävi ilmi, että suuri osa vastaajista oli kiinnostunut muuttamaan elämäänsä kestävämpien elämäntapojen suuntaan. Koronapandemian aikana vastaajat olivat pohtineet erityisesti arjen eri osa-alueisiin, kuten ruokaan, asumiseen, työntekoon, liikkumiseen, luonto- ja ympäristösuhteeseen sekä henkilökohtaiseen vastuuseen ja kollektiiviseen muutokseen liittyviä kysymyksiä. Monet vastaajista toivoivat, että korona-aikana tehdyistä, kestävämpää elämäntapaa rakentavista elämänmuutoksista tulisi pysyviä. Elämäntapaa koskevat kysymykset ovat pitkälti samoja, joita omavaraisuutta tavoittelevissa kotitalouksissa oli pohdittu jo ennen korona-aikaa.

Pandemia-aikana monen elämässä tärkeiksi tulleet luonnonläheisyys, hitaampi elämänrytmi, rahankäytön muuttuminen, kotoinen puuhastelu ja joidenkin kohdalla myös ainakin osittainen maalle muuttaminen voivat olla osa uudenlaisia elämäntapoja. Mallia elämän muuttamiseen on haettu myös sosiaalisen median omavaraisuusryhmistä, joissa jo aiemmin elämäntapaansa muuttaneet ovat neuvoneet ryhmien uusia jäseniä. Elämäntavan muutokset eivät välttämättä ole valtavia tai kaikilla saman suuntaisia, mutta jonkinlaista muutosta on aistittavissa. Vasta poikkeustilanteen päätyttyä voidaan arvioida, millaisia ja miten laajoja ja pysyviä mahdolliset elämäntapamuutokset ovat.

ANNI LESKINEN

Artikkelikuva: Anni Leskinen