Suomen metsät ovat olleet vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä. Metsiä on tarkasteltua pääasiassa materialistisesta näkökulmasta, jossa puuntuotanto on nähty metsän tärkeimpänä tehtävänä. Avohakkuisiin perustuva metsätalous, on yksipuolistanut metsiemme monimuotoisuutta tuntuvasti niin, että jo lähes 1000 metsiemme lajia on asetettu uhanalaiseksi [1]. Tärkeimpiä syitä lajien uhanalaisuuteen on vanhojen metsien ja järeiden puiden väheneminen, metsätyyppien kuten lehtojen harvinaistuminen, lahopuun määrän väheneminen sekä metsien puulajisuhteiden muuttuminen yksipuoleiseksi.

Talousmetsien monimuotoisuutta on yritetty pääsääntöisesti ylläpitää suojelemalla lajistolle arvokkaita elinympäristöjä (ns. avainbiotooppeja) ja jättämällä hakkuuaukoille säästöpuita tai säästöpuuryhmiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että edellä mainitut keinot ovat riittämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojaamiseksi talousmetsissä [3]. Tehostetutkaan suojelukeinot eivät pysty turvaamaan kaikkein vaateliaimpien lajien, kuten lahopuissa elävien eliöiden elinvoimaisuutta. Jotta lajien häviäminen voitaisiin estää, on suojeluverkoston kasvattamisen lisäksi syytä muuttaa metsänhoitomenetelmiä talousmetsissä ekologisesti kestävämpään suuntaan [2].

Luontaisia häiriöitä emuloivia eli jäljitteleviä metsänhoitomalleja on ehdotettu ratkaisuksi kestävään metsänhoitoon. Luontaisilla häiriöillä tarkoitetaan esimerkiksi metsäpaloja, myrskyjä ja hyönteisten aiheuttamia tuhoja [6]. Ne luovat metsään puukuolemien kautta, monitasoisia rakenteita ja siten erilaisia elinympäristöjä eliöille. Nämä häiriödynamiikkamallit pyrkivät jäljittelemään metsänhoitomenetelmien kautta, metsän olennaisia rakenteellisia piirteitä, joita metsässä esiintyy sen luontaisessa tilassa. Hypoteesi on, että jäljittelemällä luontaisten häiriöiden luomaa metsän rakenteellista dynamiikkaa, suurin osa ekosysteemien prosesseista ja lajien monimuotoisuudesta turvataan paremmin, kuin nykyisessä monokulttuurisessa metsänhoidossa. Luontaisia häiriöitä jäljitteleviä malleja ovat muun muassa käytävä-avainbiotooppi- ASIO- ja monikohortti-malli [3]. Mallit tarjoavat käytännön ratkaisuja
ekologisten teorioiden soveltamiseen.

Kolme ekologisempaa metsänhoitomallia

Käytävä-avainbiotooppi-malli jakaa talousmetsämaiseman kolmenlaisiin laikkuihin. Näitä ovat: (1) lajistolle tärkeät avainbiotoopit, (2) ekologiset käytävät, jotka ovat tärkeitä lajiston liikkumisen kannalta ja (3) muu metsäalue, jonka merkitys on vähäinen etenkin vaateliaalle metsälajille. Malli perustuu klassiseen saarimaantieteen teoriaan, jota on hyödynnetty metsien aluesuunnittelussa Suomessa ja Ruotsissa. Käytävä-avainbiotooppi-mallin voidaan ajatella edustavan häiriöiden jäljittelyä siinä mielessä, että hakkuilta säästetyt alueet ovat usein kosteita luontotyyppejä, jotka muutenkin häiriintyvät harvoin. Vastaavasti metsätaloutta harjoitetaan karuimmilla metsätyypeillä, joissa häiriöiden esiintymistiheys on suurempi.

ASIO-malli on Ruotsissa kehitetty konseptuaalinen malli, joka perustuu metsäpalojen esiintymistiheyteen. Siinä kasvupaikat on jaettu neljään kategoriaan kosteusolojen ja hedelmällisyyden mukaan, joiden ajatellaan heijastelevan metsäpalon todennäköisyyttä. ASIO-kirjainyhdistelmä tulee ruotsin kielen sanoista aldrig, sällän, ibland ja ofta, joilla viitataan juuri palojen esiintymistiheyteen. Aldrig -luokkaan kuuluvat kosteat kasvupaikat, kuten lehto- ranta- tai soistuneet metsät, joissa on paljon lahopuuta. Näissä metsissä metsäpalon todennäköisyys on luontaisesti erittäin pieni. Asteikon toisessa laidassa, ofta -luokkaan kuuluvat karut ja kuivat alueet, kuten jäkälätyypin kangasmetsät, joissa palojen esiintymistiheys on suuri. ASIO-mallia on jonkin verran käytetty Ruotsissa metsäyhtiöiden toimesta, sekä Suomessa metsähallituksen alue-ekologisessa suunnittelussa. Malli on pikemminkin toiminut viitekehyksenä, kuin konkreettisesti pyritty jäljittelemään hakkuissa metsäpalojen ja muiden häiriöiden luomia metsärakenteita.

Monikohorttimalli on kehitetty Quebecissa, Kanadassa. Siinä luontaisia häiriöitä pyritään jäljittelemään maisematasolla, tavoitteena muodostaa luontaisesti esiintyviä metsämaisema rakenteita. Erilaisia hakkuumenetelmiä käyttäen pyritään ylläpitämään metsälle ominaisia rakenteita ja niiden luontaisia osuuksia. Päämääränä on säilyttää metsän keskeiset elinympäristöt ja eliölajisto mahdollisimman luonnonmukaisena eri mittakaavatasoilla, maisemarakenteesta aina pieneliöympäristöihin.

Miten käytännössä?

Edellä esitettyjä metsänhoitomalleja on tarkasteltu lukuisissa tutkimuksissa. Valitettavasti tosielämän käytännön kokeilut ovat vielä vähäisiä. Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä [4]. Tämä tarkoittaa avohakkuumallista osittaista luopumista, ja siirtymistä jaksollisesta kasvatuksesta jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Avohakkuut voivat edelleen tulla kyseeseen, esimerkiksi kaikkein paloalttiimmilla alueilla, joissa luonto on mukautunut siihen, että yhden tapahtuman aikana puukuolleisuus on suurta. Luontaisia häiriöitä jäljittelevissä metsänhoitomenetelmissä avohakkuita ei kuitenkaan pidä korostaa, vaan metsänhoitajan on käytettävä myös poiminta- sekä pienaukkohakkuita puun korjuussa. Tavoitteena on metsä, jossa on monen kokoisia ja eri-ikäisiä puita, minkä vuoksi hakkuukierto on lyhyempi kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Siinä missä avohakkuussa poistetaan kerralla kaikki, tai lähes kaikki puusto ja saadaan näin könttäsummana alueen puustosta tulot, jatkuvassa kasvatuksessa tulovirta on jakaantunut pidemmälle ajalle.

Häiriödynamiikkamallien onnistunut soveltaminen vaati ymmärrystä metsän luontaisista häiriöistä [4]. Tämä saattaa olla vaikeaa, mikäli metsä on ollut vuosikymmeniä tehokkaassa talouskäytössä, jolloin häiriöitä ei juurikaan esiinny. Yhtenä vaihtoehtona on tutkia samankaltaisia alueita, joissa vielä luonnollisia häiriöitä esiintyy. Vaikka häiriöitä esiintyisi edelleen metsässä, niiden dynamiikka ja historia saattaa olla huonosti tunnettu. Häiriöiden tunnistaminen ei siis vielä riitä, vaan on ymmärrettävä, kuinka usein häiriö toistuu ja missä mittakaavassa. Pitkään jatkunut metsätalous voi olla myös muuttanut metsien ekosysteemejä niin perusteellisesti, että joskus kauan sitten vallassa olleiden häiriöiden soveltaminen ei enää palvele alueen ekosysteemejä ekologisessa mielessä. Kaikkein intensiivisemmin hoidetuilla alueilla, ekosysteemit ovat saattaneet muuttua jo peruuttamattomasti.

Häiriödynamiikkamallin soveltaminen edellyttää eri-ikäisen metsänkasvatuksen lisäämistä.

Häiriödynamiikkamallien soveltaminen vaatii alueellista organisointia, mikä ei ole ongelma suurmaanomistajien kuten kuntien ja metsähallituksen hallinnoimilla alueilla [3]. Vastaavasti yksityisomisteisilla mailla, metsänomistusrakenne on pirstaleinen, mikä vaikeuttaa alueellista suunnittelua [5]. Yhteismetsät saattaisivat olla ratkaisu tähän alueelliseen haasteeseen. Mahdollinen vaihtoehto olisi tukeutua metsänomistajien erilaiseen kiinnostukseen vaihtoehtoisia metsänhoitomenetelmiä kohtaan, ja yrittää näin saada sovellutettua häiriödynamiikkamallia myös yksityisillä mailla. Tältä osin yksityisten metsien alueellisessa suunnittelussa ja menetelmissä riittää kehitettävää.

Edellä esitettyjen uusien metsänhoitomallien ei ole tarkoitus korvata suojelualueita. Niiden tarkoituksena on pyrkiä parantamaan metsäluonnon tilaa nimenomaan talousmetsissä. Etenkin eteläisessä Suomessa, joissa suojelualueita on äärimmäisen niukasti, talousmetsien metsänhoidon perusteita ja tavoitteita pitäisi tarkastella uudestaan [2]. Häiriödynamiikkamalleilla voitaisiin sovittaa taloudelliset intressit ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen samassa metsässä. Mitään täydellistä ratkaisua taloudellisten ja ekologisten päämäärien kädenväännölle tuskin löytyy, eikä talousmetsistä saada suojelualueiden kaltaisia korkean monimuotoisuuden elinympäristöjä. Häiriödynamiikkamallien avulla voidaan kuitenkin minimoida metsätalouden negatiiviset vaikutukset ekosysteemeille. Käytännön kokeilualueita on perustettu ainakin Pohjois-Karjalaan ja Pirkanmaalle, joskin tuloksia saadaan vielä odotella. Vakiintuneiden menetelmien muutos on hidasta ja vaikka olemme hyvin tietoisia metsäluonnon tukalasta tilanteesta, kelkan kääntäminen sujuu verkkaisasti.

LEEVI AHONEN

Artikkelikuva: Bjorn Tore Okland, Unsplash
Kirjoittajan kuva: Selma Mäkitalo

Kuuntele Kriittisen tilan artikkeli Spotifyssa (27:51 min)

Suomessa uskotaan usein, että asiat on hoidettu Ruotsissa paremmin. Miten mahtaa olla tilanne molemmille maille tärkeässä metsätaloudessa? Ruotsalainen metsäteollisuus esittelee mielellään ”ruotsalaista metsätalouden mallia” esikuvallisena, ja myös vastauksena ilmastonmuutokseen. Samaa tavoittelee Suomenkin metsäteollisuus. Millainen Ruotsin malli on ja mitkä ovat sen vaikutukset ilmastoon, biodiversiteettiin ja metsän muihin kuin teollisiin käyttöihin?

Greenpeace Norden ja Protect the Forest-järjestön Ruotsin osasto tuottivat vastikään pitkän dokumenttielokuvan More of Everything, jossa lukuisa joukko ruotsalaisia tohtori- ja professoritasoisia tutkijoita ja asiantuntijoita (muun muassa P. Agelstam, A. Larsson, J. Andersson, M.S. Booth, L. Gustafsson, S.-O. Holm, B. Jonsson, A. Dalsberg, A. Lindroth, E. Westholm ja L. Östlund) käy kriittisesti läpi ”ruotsalaisen metsätalouden mallin” faktoja.

Dokumentin perusteellista johdatusta seuraten käsittelemme seuraavassa ”ruotsalaisen metsätalouden mallin” puolesta esitettyjä väitteitä ja asiantuntijoiden käsityksiä niiden paikkansapitävyydestä. Lopuksi palaamme koto-Suomeen ja tarkastelemme, miten tilanne ja käytännöt Suomessa vertautuvat Ruotsiin.

Dokumentissa ja sen käsittelemissä väitteissä on kyse ”retorisen ilmatilan” hallinnasta. Bioperäistä, uusiutuvaa energiaa ja raaka-ainetta tarvitaan ja tarjotaan kaikkialla maailmassa fossiilitalouden korvaajaksi. Metsäteollisuus on huomannut mahdollisuutensa. Sen mukaan kaikki korjautuu, kun käytetään taikasauvaa nimeltä puu. Puuta aiotaan käyttää kaikkeen: pakkauksista meikkeihin, vaatteisiin ja jatkuvasti kasvavan liikenteen polttoaineisiin. Tämän lupauksen tiedottamiseen alan organisaatiot teollisuuden sponsoroimana käyttävät miljoonia.

Mutta jos lupaukset eivät ole täyttä totta, ”ruotsalaisen mallin” jatkaminen ja levittäminen maailmalle vaarantaa vakavasti metsäekosysteemejä. Samalla katteettomat lupaukset hämärtävät käsitystä ilmastonmuutoksen torjuntatoimista ja metsäteollisuuden roolista luonnon ja talouden kannalta, niin Ruotsissa, Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Mikä ”ruotsalainen malli”?

Nykyinen, ”moderni” metsätalouden malli tuli Ruotsissa käyttöön 1900-luvun puolivälissä. Kuten Ruotsin maatalousyliopiston professori Lars Östlund dokumentissa toteaa, malli on otettu peltoviljelystä. Se ei pohjimmiltaan perustu eikä tähtää metsän hoitoon, vaan puiden viljelyyn eli puupeltokasvatukseen. Mallin taustalla ei ollut kattavia tieteellisiä selvityksiä sen seurauksista.

Mallin mukaisesti puut avohakataan ja maaperä muokataan voimaperäisesti. Metsämaiden ja soiden laajamittaiset ojitukset liittyvät mallin mukaiseen tuottavan metsäpinta-alan maksimointiin. Avohakatulle alalle istutetaan taimitarhoilla esikasvatettuja taimia. Jonkin ajan kuluttua taimikko perataan siihen luontaisesti syntyneistä lehtipuiden taimista, jotka nopeakasvuisina sitoisivat nopeasti paljon hiiltä. Istutustaimet harvennetaan, jotta niillä olisi paljon kasvutilaa. Harvennukset toistetaan hakkaamalla loput lehtipuut ja edelleen pienimmät puut. Sitten tehdään taas avohakkuu, vaikka puut ovat vielä keskenkasvuisia. Kun näin toimitaan joka vuosi, jatkuvarakenteisten puustojen määrä vähenee. Monimuotoiset metsäekosysteemit muuttuvat yhden puulajin yksitoikkoisiksi puupelloiksi. Kuten dokumentti tiivistää: istutuksen tarkoitus ei ole synnyttää uutta metsää, vaan luoda puukasvusto, joka voidaan korjata mahdollisimman pian.

Aito metsä ei kuitenkaan ole vain suuri joukko puita. Valtapuiden lisäksi metsä koostuu maan päällä kasvavista erilajisista ja eri-ikäisistä puista ja muista kasvilajeista sekä monenlaisista muista eliöistä. Maan sisällä elää lisäksi suuri määrä erilaista eliöstöä, esimerkiksi juurten lisäksi sienirihmastoja. Puhe ”metsän” iästä ja ”metsän” kasvusta on harhaanjohtavaa, jos tarkoitetaan vain isoimpien valtapuiden ikää ja puuston kasvua.

Puut syntyvät ja kuolevat ja tarjoavat kodin ja ravinnon lukemattomille eliöille. Siten kehittyy erilaisia ekosysteemejä. Ruotsissa sijaitsee merkittävä osa Euroopan viimeisistä luonnonmetsistä, joita ei ole koskaan hakattu. Ne ovat olleet jatkuvasti puustoisia eli ikimetsiä. Kuten dokumentissa todetaan, tämä eurooppalainen luonnonperintö on uhattuna Ruotsin maailmanlaajuisesti markkinoiman mallin laajojen avohakkuiden vuoksi.

Ruotsissa pidetään metsätaloutta loukkaavana puhua puuplantaaseista siten kuin esimerkiksi moitittaessa kaakkois-Aasian palmupuu- ja Brasilian eukalyptusplantaaseja. Tosiasiassa on kuitenkin kyse samanlaisesta toiminnasta. Esimerkiksi FAO määrittelee plantaasimetsän ”voimaperäisesti hoidetuksi metsäksi, jossa tavoiteiän saavutettua kasvaa yhtä tai kahta puulajia, yhdessä ikäluokassa, säännönmukaisesti istutettuina.” Ruotsissa pyritään yhä enenevässä määrin käyttämään jalostettuja, nopeakasvuisia taimitarhalla esikasvatettuja taimia. Näin ollen puupelloilla kasvavat lajit eivät oikeastaan enää ole ”kotoperäisiä”.

”Plantation forest is defined as an intensively managed planted forest that at maturity is composed of one or two species, has one age class, and has regular tree spacing.”

Ekologi Stig-Olof Holm huomauttaa, että metsätalouden merkitys Ruotsin taloudelle on ollut todella suuri, mutta tilanne on nykyään toinen kuin ennen. Noin 2-3 % BKT:sta tulee metsäteollisuudesta, verotuloista noin 2%. Nettotulot viennistä ovat noin 100 miljardia kruunua eli n. 10 miljardia euroa vuodessa. Noin 1,4 % kaikista viidestä miljoonasta työllisestä ruotsalaisesta työskentelee metsäsektorilla, eli noin 70 000 henkeä, heistä noin 16 000 metsissä. Aika, jolloin metsätyöt olivat maaseudun tärkeimpiä työpaikkoja, on mennyt ohi. Ruotsissa matkailu, mukaan lukien luontomatkailu, työllistää jo enemmän kuin metsätalous ja sen osuus BKT:sta on saman suuruinen.

Muutos Ruotsin metsäluonnossa

Ekologi Jon Anderson esittelee dokumentissa ilmakuvien ja karttojen avulla, miten valtava muutos Ruotsin luonnossa on tapahtunut vain muutamassa vuosikymmenessä. Metsätiet lisääntyvät kiemurrellen joka paikkaan ja hakkuualueet kasvavat niiden ympärille. Ikimetsistä, joissa kasvoi useita puulajeja ja puiden ikä ja koko vaihtelivat laajasti, on vain rippeet jäljellä, pieninä sirpaleina kaukana toisistaan. Monet metsän lajit edellyttäisivät etäällä olevien reviirien välille puustoa kasvavia ekologisia käytäviä eli kulkuyhteyksiä. Myös tällaiset käytävät katkeavat metsäteihin ja hakkuisiin.

Ruotsalainen malli on vuoden 1950 jälkeen muuttanut 60 % ikimetsistä puupelloiksi. Sillä on heikennetty niin maan, ilman ja kuin vesistöjenkin tilaa ja tehty useita kasvi-, eläin- ja sienilajeja uhanalaisiksi. Metsätalousmaata Ruotsissa on vajaa 30 miljoonaa hehtaaria. Niistä puuta luontaisesti hyvin kasvavia maita eli Suomessa käytetyn luokituksen mukaan metsämaata on noin 23 miljoonaa hehtaaria. Loput ovat kitu- tai joutomaita. Niitä ei ole mielekästä luokitella varsinaisiksi metsämaiksi, joista laskutavasta riippuen noin 3,5 prosentista 10 prosenttiin on hakkuilta suojeltua.

Ruotsissa hakattiin jo maailmansotien aikaan paljon lehtipuita energiaksi polttoainepulan vuoksi. Kun vain havupuut, pohjoisessa lähinnä männyt ja etelässä kuuset, luokiteltiin kasvatuskelpoisiksi, käytettiin lehtipuiden hävittämiseen 70-luvulla vesakkomyrkkyjä amerikkalaisten Vietnamin sodan innottamana. Niitä kylvettiin maasta reppuruiskuista ja myös lentokoneilla ilmasta. Kun viime aikoina tutkijat ovat korostaneet sekametsien ja erityisesti lehtipuiden merkitystä luonnon kannalta, teollisuus väittää, että metsissä kasvaa enemmän lehtipuita kuin koskaan. Toki kasvaakin enemmän kuin suuren energiakäytön ja 70-luvun vesakkojenpoiston aikaan.

Ruotsissa oli kesällä 2020 paljon vakavia metsäpaloja. Jos metsät olisivat olleet alkuperäisen monimuotoisia ja sisältäneet paljon lehtipuita, ne olisivat olleet vähemmän alttiita palolle. Yksipuoliset puupellot ovat samalla tavalla arkoja myös monille muille tuhotekijöille. Ilmaston lämpeneminen lisää riskejä tuhoille (kuten myös Suomessa LUKE on todennut).

Suuri yleisö ei Ruotsissakaan halua, että metsät muuttuvat avohakkuulla puupelloiksi. Yleisön mielipiteen muokkaamiseksi suosiolliseksi puupelloille teollisuus on käynnistänyt toistuvasti kalliita propagandakampanjoita. Alan organisaatiot toistavat iskulausetta, että ”Jokaista kaadettua puuta kohti istutetaan vähintään kaksi uutta puuta”. Hokeman esittäjät unohtavat ilmeisen tahallisesti, että taimikonhoidossa, ensiharvennuksessa ja ennen hakkuuta tehtävässä alikasvoksen raivauksessa hakataan maahan paljon puuyksilöitä – näitä ei kuitenkaan lasketa ”kaadetuiksi”, joiden tilalle istutetaan kaksi uutta.

Ruotsin puupeltomallilla paljon hiilidioksidia ilmaan, vähän maahan

Metsäteollisuuden apu ilmastonmuutoksen torjunnassa perustuu mahdollisuuteen, että puulla korvataan energiaintensiivisiä materiaaleja. Dokumentti lainaa metsäteollisuuden lobbausvideota: ”Kun puiden kasvu lakkaa, ne kaadetaan ja käytetään ilmastoviisaiksi tuotteiksi”. Onko se totta? Vain noin 16 % hakatusta puusta käytetään Ruotsissa sahatavaraksi. Pääosa eli yli 80 % käytetään selluksi ja energiaksi, joista hiili vapautuu pian tai välittömästi kuten fossiilisten ainesten polttamisessa. Tätä vastoin puulla pitäisi ensisijaisesti korvata energiaa paljon käyttävää betonia ja terästä. Puupeltotalous aiheuttaa Ruotsissa vuositasolla kaiken kaikkiaan yli 80 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt. Liikenteen päästöt ovat yli 60 miljoonaa hiilidioksidin ekvivalenttitonnia.

Viestinnässään ruotsalaiset metsäalan organisaatiot toistavat teollisuuden sponsoroimina, että puupeltojen puustojen kasvaessa hiili sitoutuu nopeasti takaisin puustoon. Sitoutumista tietenkin tapahtuu, mutta se vie kauan aikaa. Esimerkiksi Pariisin sopimuksen aikataulussa ei ole aikaa odottaa 50 tai 100 vuotta. Hiilidioksidin kertyminen ilmakehään pitää lopettaa heti, jos halutaan osaltaan estää maapallon ilmaston lämpeneminen yli 1,5 asteen raja-arvon.

Avohakkuiden seurauksena yhteyttävä vihreä massa vähenee välittömästi. Maanmuokkaus ja soiden ojitus nopeuttavat maassa olevan hiilen karkaamista. Ojitetun maan päästöt ovat Ruotsissa ainakin 6 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuodessa. Puupellot eivät pysty hetkessä sitomaan näin ilmaan vapautuvia suuria hiilimääriä, vaan ilmastonmuutos nopeutuu.

EU käytti vuonna 2017 6,5 miljardia tukeakseen puiden polttamista voimalaitoksissa. Summasta puuttuvat eri maissa maksetut tukiaiset ja teollisuuden saamat alennukset sähkön ostoon. Teollisuus maksaa murto-osan siitä hinnasta, mitä tavalliset kansalaiset joutuvat maksamaan sähköstä. Seuraavana vuonna 800 tutkijaa laati EU:lle kirjeen, jossa vaadittiin rajoittamaan uusiutuvana energiana käytettävän biomassan määrää.

Keskeinen perustelu puupelto-mallille on, että nuoret puut kasvaessaan sitovat paljon hiiltä. Tämä on sinänsä totta, mutta unohtaa, että puupeltojen perustaminen on merkinnyt metsiin satojen vuosien aikana maahan ja puustoon kertyneiden hiilivarastojen hajottamista ilmaan ja vesiin. Sitä määrää ei puupelloilla voida korvata. Toisin sanoen puusta-ilmaan ja ilmasta-puuhun kierto kyllä toteutuu, mutta vanhoissa metsissä ollut maaperän ja puuston hiilivarasto on jo siirtynyt ilmakehään, eikä palaudu, jollei puuston uudelleen anneta vanhentua. Myös vanhat puut sitovat hiiltä, erityisesti maahan juuristoihin, vaikka niiden runkokasvu hidastuu. Erityisesti tulisi huomioida, että vain vanhat puut ja metsät voivat toimia pitkäikäisinä hiilivarastoina.

Professori Anders Dahlberg kertoo dokumentissa mielenkiintoisia uusia tuloksia sienirihmastojen merkityksestä metsissä. Vanhoissa puustoissa on sienirihmastoissa jopa 40-50 prosenttia pitkäaikaisesti hiiltä sitovasta massasta. Globaalisti maan ekosysteemit sisältävät kolmasosan hiilinieluista. Ilman muokkausta ja ojitusta hiili säilyy maassa sidottuna.

Ruotsalaisen metsänhoidon mallin mukaisesti puut kaadetaan nuorina eli paljon alle 100 vuotiaina, jolloin niiden kasvu ei suinkaan ole lakannut. Mänty on vanha vasta viisisataavuotisena ja kuusi yli 300 vuotiaana. Kuten professori Lars Östlund toteaa, puupeltomallin taustalta puuttuu elinkaarianalyysi siitä, miten vanhaksi puu kannattaa kasvattaa ilmastonmuutoksen näkökulmasta.

Monimuotoisuuden ja monikäytön kriisi

Samanaikaisesti ilmastonmuutoksen kanssa on menossa luonnon monimuotoisuuden sekä metsien monikäytön kriisi. Tuhansien vuosien evoluutio on luonut luonnonmetsien monimuotoiset ekosysteemit. Niitä ylläpitävät monet lajit, joita emme edes näe. Laaja diversiteetti on toimivien ekosysteemien edellytys. Puupeltomallin seuraukset ovat paljastaneet tutkijoille luonnon aidon monimuotoisuuden suuren merkityksen.

Lena Gustafsson, maatalousyliopiston ekologian emeritusprofessori kertoo, kuinka vuonna 2012 tehty kansainvälinen vertailu muutti keskustelua. Vertailun mukaan Ruotsi oli heikoimpia luonnonmetsien säästäjiä. Mutta kuten dokumentissa todetaan, suojelutavoitteiden saavuttaminen tai saavuttamattomuus riippuu pitkälti siitä, miten ”suojelu” ja ”metsä” määritellään. Metsälobbyn reaktio huonoihin tuloksiin olikin määritelmien ja sitä tietä laskelmien muuttaminen. Sen sijaan, että olisi aidosti suojeltu lisää luonnonmetsiä, tilastojen numeroleikillä saatiin tilanne näyttämään siltä, että maa olisi jo saavuttanut tavoitteensa.

Suojelualueisiin lasketaan Ruotsissa nyt mukaan avoalojen pienet säästöpuuryhmät ja kitumaat, joita ei heikon tuottavuuden vuoksi ole aiemmin sisällytetty talouskäyttöön kuuluviksi maiksi. Myös tuotantoon kuulumattomia maita on laskettu mukaan suojelualueiksi. Näin laskien metsäteollisuuden käsityksen mukaan peräti 30 % Ruotsin metsistä on suojeltu eli metsätalouden ulkopuolella. Tosiasiassa vähätuottoisten kivikoiden ja soiden suojelulla ei kuitenkaan voida korvata aitojen ikimetsien säilyttämistä hakkaamattomina.

Ilmastomallit osoittavat, että parasta käyttöä metsille olisi antaa niiden kasvaa ja palauttaa puupeltoja luonnonmetsiä muistuttaviksi eli ennallistaa niitä sitomaan enemmän hiiltä ja tarjoamaan käyttökelpoisia elinympäristöjä aidon metsän lajeille. Ruotsalainen metsätalouden malli on hiilitaseen lisäksi pitänyt huonosti huolta luonnon monimuotoisuudesta, monikäytön ja ekosysteemipalvelujen edellytysten säilymisestä. Monikäyttöön kuuluvat muun muassa ulkoilu, virkistys, marjastus, sienestys, luontomatkailu, terveyden vaaliminen ja pohjoisessa lisäksi poronhoito. Monikäyttö ja ekosysteemipalvelut edellyttävät aitoa puuston rakennetta ja koostumusta.

Suojelubiologi Artur Larsson Ruotsin lajitietokeskuksesta kertoo, että pääasiallinen syy lajin joutumiseen uhanlaisten lajien Punaiseen kirjaan on voimaperäisen metsänhoidon aiheuttama elinympäristöjen ja lajien tarvitsemien resurssien, kuten kuolleen puun kato. Kuollut puuaines on monen eliön koti ja ravinnon tuottaja ja sen määrä on koko ajan vähentynyt. Nykyisin kuolleen puun määrä on Ruotsissa alle 10 kuutiometriä/hehtaari. Luonnontilaisessa metsässä määrä on yleensä kymmenkertainen.

Ruotsissa tilastot osoittavat, että tilanne metsäluonnossa on koko ajan huononemassa. Professori Bengt Gunnar Jonsson toteaa ykskantaan, että korkean suojeluarvon metsien alue Ruotsissa on yksinkertaisesti liian pieni taatakseen ylipäätään metsälajien saati vaarantuneiden ja uhanalaisten lajien eloonjäännin. Esimerkkkinä dokumentissa käsitellään rihmastollisia sieniä. Puut ovat riippuvaisia ravinnon ja veden saannissa sienisymbioosista. Avohakkuu johtaa symbioottisten mykorritsasienien tuhoutumiseen. Näitä lajeja on noin 2000 ja niistä noin 10 % on jo uhanalaisia.

Suunnattua tutkimusta

Skogstyrelsen on Ruotsin kansallinen metsäviranomainen, jonka vastuulla on muun muassa hakkuiden valvominen. Kun sille äskettäin nimitettiin uusi pääjohtaja metsäteollisuudesta, alkoi toiminnoissa tapahtua radikaaleja muutoksia. Metsien avainelinympäristöjen kartoittaminen lopetettiin luoteis-Ruotsissa. Samoin kerrottiin meneteltävän myös hakatuiksi merkityissä metsissä. Päätökset merkitsevät, että tietä avataan avohakkuille. Ennen hakkuuta ei edellytetä enää uhanalaisten ja indikaattorilajien selvittämistä.

Professori Erik Westerholm kertoo yhdestä Ruotsin historian suurimmista metsäntutkimushankkeesta “Future Forests”, johon hän osallistui ja jonka toteutumista arvioi. Toisin kuin kansainvälisessä metsätutkimuksessa, hankkeessa ei lainkaan oltu huolestuneita ilmaston lämpenemisestä, vaan kehuttiin, että neljän asteen lämpötilan nousu yhdessä lannoituksen ja ”Turbo-puiden” istuttamisen kanssa lisää paljon hakkuita ja vientituloja. Samaa ovat toistaneet Kuninkaallinen maa- ja metsätalousakatemia ja Maatalousyliopiston metsätiedekunta yhdessä metsäteollisuuden kanssa.

Hankkeessa tutkimukselle oli asetettu selvä tavoite saada sen avulla lisää oikeutusta ja poliittista tukea voimaperäiselle metsänhoidolle eli avohakkuille, istutuksille, ojituksille ja lannoituksille. Tutkimushankkeen tutkijat eivät tienneet, että tutkimukselle oli asetettu etukäteen tällainen rahoittajien sopima tavoite, jonka mukaan yksinomaan puun määrä on tärkeää.

Entä Suomi?

Miten ”ruotsalainen metsähoidon malli” vertautuu Suomessa toteutuvaan metsien käyttöön? Myös Suomessa metsien käyttöä on optimoitu pitkälti (kuitu)puun tuotanto edellä. Avohakkuut, vesakkomyrkytykset ja muu lehtipuiden poisto, maaperän muokkaus ja istutustaimien käyttö ovat kaikki olleet myös Suomen metsien arkea. Kuten Janne Säynäjäkangas ja Ville Kellokumpu kuvaavat, retorista ilmatilaa ja metsämaiden hoitoa on Suomessakin luonnehtinut ”kuitupuukapitalismi”, jossa metsän käyttö on optimoitu kuitupuuta käyttävän teollisuuden etujen mukaan.

Selluteollisuus hyötyy vakaasta ja kohtuullisen hintaisesta virrasta kuitupuuta. Tähän metsiä nuorentava avohakkuumalli sopii hyvin. Jos metsien hoitoa optimoitaisiin esimerkiksi metsänomistajien tulojen, sahateollisuuden tai ilmastonmuutoksen mukaisesti, hoitomalli pyrkisi esimerkiksi pidempään kiertoon ja vanhempiin puustoihin. Toisin sanoen ”ruotsalainen metsänhoidon malli” ei ole koko metsäteollisuuden etu, sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan, vaan tietyn metsäteollisuuden sektorin etu.

Suomalaisen metsäkeskustelun retoriikkaa luonnehtii ajatus, että metsäteollisuus ei enää ole selluteollisuutta, vaan biotaloutta, jossa niin kutsutuilla uusilla tuotteilla, kuten tekstiileillä, on ratkaiseva merkitys. Tämä viesti on toistunut esimerkiksi metsäteollisuuden strategioissa. Valitettavasti Suomessakin valtaosa puusta päätyy edelleen nopeakiertoiseen käyttöön: vuonna 2019 vain noin 14 prosenttia puuaineksesta päätyi pitkä-ikäisiin sahatavaroihin ja puulevyihin. Myös biotuotehtaaksi mainitun MetsäGroupin uuden Kemin tehtaan tuotannon arvosta ennakkotietojen mukaan noin 80 prosenttia olisi sellua.

LUKE:n tutkimusprofessori Raisa Mäkipää tiivistää kehityssuunnan ja toiveet Helsingin Sanomissa (23.2. 2021): ”Metsäteollisuuden rakenne on kuitenkin muuttunut jatkuvasti toiseen suuntaan, eli pitkäikäisiä ja korkean jalostusasteen tuotteita valmistetaan entistä vähemmän ja sellua enemmän. Suomessa kannattaisi kehittää lisää puutuotteita, joilla on korkea jalostusarvo. Nyt nanosellukin viedään Kiinaan, eikä tuotteita jalosteta Suomessa.”

Ei ole epäselvää, etteikö metsätalous niin Ruotsissa kuin Suomessakin olisi ollut laajaa kannatusta ja kunnioitusta nauttivan hyvinvointivaltion perustoja, Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa myös alunperin köyhyydestä nousemisen edellytys. Mutta maailma on muuttunut, ja erityisesti luonnonvarojen käyttöä olisi harkittava uudelleen, uusien tavoitteiden mukaisesti. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavia ongelmia, ja köyhyyden poistoon on muitakin keinoja kuin maksimoitu selluteollisuus. Ruotsissa helmikuussa julkaistussa debattiartikkelissa professorit Erland Mårald ja Camilla Sandström peräävät, että poliitikkojen olisi astuttava kentälle, jotta aikaan saataisiin kattava keskustelu, uusi ”yhteiskuntasopimus” metsien käytöstä.

Mårald ja Sandstörm tunnistavat kolme eri vaihetta siinä, miten metsänhoito ja ruotsalainen yhteiskunta ovat sovittautuneet yhteen, viimeisimpänä vaihe, jossa ”vapaus ja vastuu” -ajatuksen mukaisesti on toivottu, että markkinat ja ympäristösertifikaatit varmistaisivat, että yhtä aikaa saadaan sekä enemmän tuotantoa että paremmat ympäristöarvot. Näin ei kuitenkaan ole käynyt ja kirjoittajat korostavat, että ”yhteiskuntasopimus” on vanhentunut. Muuttuneita tekijöitä ovat muun muassa:

-Ympäristönäkökulma korostaa, että ruotsalainen metsänhoidon malli ei ole onnistunut lisäämään biologisen monimuotoisuuden määrää

-Metsänomistajat kokevat uhkana niin epäselvän sääntelyn kuin myös omistusoikeutta uhkaavat ympäristövaatimukset

-Matkailuelinkeino, metsästäjät ja poronhoitajat ja muut metsän käyttäjät kokevat metsänkäyttömahdollisuuksiensa ja -oikeuksiensa olevan vaarassa

-Rajusti muuttunut metsäelinkeino ei enää tuota hyvinvointia koko maahan, vaan jopa lisää maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelua

-Ilmastonmuutos asettaa uusia haasteita, joihin vanhat vastaukset eivät toimi

-Yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet

Näistäkin tekijöistä on helppo tunnistaa monien koskevan myös Suomea. Kaikkia kantoja löytyy esitettyinä viikoittain mediasta. Ehkä Suomessakin olisi aika laajalle keskustelulle metsiä koskevasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, joka ottaa huomioon muuttuneet olosuhteet, niin taloudessa kuin luonnonvarojen käytössäkin.

ERKKI LÄHDE & TERE VADÉN

Otsikkokuva: Christian Åslund/Greenpeace

Lue myös Pieta Hyvärisen Tiededebatti:
Keräilytalouksia ja plantaasimaisuuksia metsissä ja metsien raunioilla

Takaisin ylös ↑

Sienestys ja muu metsän antimien keräily on Suomessa suosittua. Tilastokeskuksen mukaan sieniä keräilee vuosittain noin kolmasosa aikuisväestöstä, ja marjoja lähes puolet. Sienestyksen ja marjastuksen parissa metsissä vietetään keskimäärin 9,5 tuntia henkilöä kohden vuodessa. Lisäksi saloilla samoillaan riistan perässä, kalavesien äärelle sekä erilaisen luonnon tarkkailun merkeissä. Metsissä ulkoilu ja retkeily ovat entisestään kasvattaneet suosiotaan koronaviruspandemian myötä.

Metsistä keräiltyä tai pyydettyä ruokaa tai siellä hyvinvointitarkoituksissa vietettyä aikaa ei tyypillisesti mielletä osaksi metsätaloutta, vaan taloudellisessa mielessä metsät ymmärretään ensisijaisesti puuntuotannon kautta. Puun kasvatus, korjuu, myynti ja jalostus ovat metsän talouskäyttöä, kun taas kaikki muu metsiin paikantuva toiminta lukeutuu metsien virkistys- tai monikäyttöön. Puuntuotannon keskeisyydestä kertoo myös se, että esimerkiksi Luonnonvarakeskus käyttää metsistä keräiltävistä sienistä ja marjoista nimitystä ei-puuaineiset tuotteet.

Puuntuotanto perustuu Suomessa pääosin metsän jaksolliseen kasvatukseen, vaikka myös jatkuvan kasvatuksen menetelmät aletaan hiljalleen nähdä vaihtoehtona. Jaksollisesti kasvatetussa metsässä elämää rytmittää harvennusten, päätehakkuun, mahdollisen maanmuokkauksen ja sitä seuraavien istutusten, kylvön tai luontaisen uudistumisen kierto. Verrattuna metsien luontaisiin sykleihin elonkierto on kiihdytettyä ja kurinalaista: metsä on hakkuukypsä nuoressa 60–80 vuoden iässä, ja metsänhoitotöiden tavoitteena on tasaikäinen ja tasavälinen yhden tai kahden puulajin kasvusto.

Plantaasiosentrismi käsitteenä, ilmiönä ja ongelmana

Trooppisille alueille sijoittuvia puuntuotantotarkoitukseen kasvatettuja metsiä nimitetään usein puuplantaaseiksi, mikä alleviivaa tuotannon yhtymäkohtia maatalouteen. Kuitenkin myös boreaalisen vyöhykkeen puuntuotantoa voi tarkastella plantaasimaisena tai plantaasimaisia piirteitä sisältävänä. Plantaasien aikakautta, plantaasioseenia teoretisoineiden Donna Harawayn ja Anna Tsingin mukaan plantaaseille ovat tyypillisiä tehokkuuden nimissä yksinkertaistetut eliöyhteisöt, monilajinen pakotettu työ sekä ajalliset katkokset ylisukupolvisessa paikkoihin kiinnittymisessä. Plantaasimaisessa tuotannossa elolliset toimijat pelkistetään resursseiksi, joihin kytkeytyy odotuksia rahallisista tuotoista.

Ehdotan tutkimuksessani plantaasiosentrismin käsitettä kuvaamaan metsätalouden järjestymistä plantaasimaiseen puuntuotantoon keskittyväksi ja sitä keskeistäväksi. Käsitteellistys mukailee moninaisten talouksien tutkimuskentän kapitalosentrismin kritiikkiä: plantaasiosentrismi kuvaa kapitalosentrismin tavoin talouden hierarkkista järjestymistä yhden ydinkategorian ympärille. Plantaasiosentrisessä metsä- tai maataloudessa plantaasimaiset toiminnat, toimijat ja tilat tuotetaan keskeisemmiksi ja määrittävämmiksi sekä perfomatiivisesti ymmärrettynä myös todellisemmiksi kuin muut. Metsätaloudessa plantaasiosentrismi ilmeneekin plantaasimaisten puuntuotannon käytäntöjen materiaalisen ja diskursiivisen ensisijaistamisen lisäksi myös toisenlaisten metsiin paikantuvien toimeentulon ja tuotannon tapojen marginalisointeina, tunnistamatta jättämisinä ja ulossulkemisina metsän talouden piiristä.

Plantaasiosentrismin hegemonia saa alkutuotannon plantaasimaiset käytännöt ja niissä muotoutuvat suhteet vaikuttamaan itsestäänselvyyksiltä, jolloin niiden kyseenalaistaminen tai metsien ja maiden sekä niihin paikantuvan muunlaisen toimeentulon tarkasteleminen näyttää helposti epäuskottavalta tai utopistiselta. Plantaasimaiseen tuotantoon keskittyminen ja sen luonnollistaminen onkin muokannut paitsi maisemia ja elämäntapoja, myös niiden ymmärtämisen ja käsitteellistämisen mahdollisuuksia. Tämän vuoksi edes plantaasimaisten käytäntöjen kritiikki tai niille vaihtoehtojen etsiminen eivät ole plantaasiosentristen diskurssien ulottumattomissa. Plantaasien ja plantaasiosentrismin osoittaminen ja nimeäminen sekä niiden läsnäolon ja merkitysten kriittinenkin tarkastelu voi pikemminkin vahvistaa kuin purkaa niiden painoarvoa.

Plantaasiosentrismin käsite saa siis epäilemään osallisuutta sen nimeämän ilmiön ylläpitämiseen ja tuottamiseen. Näin se muistuttaa kaikkien käsitteellistysten onto-epistemologisista taakoista, niihin kytkeytyvästä vastuusta, ja käsitteellisen työn vaatimasta eettisestä valppaudesta ja herkkyydestä. Plantaasiosentrismin purkamisessa ja ei-plantaasimaisten tulevaisuuksien rakentamisessa tällainen hereilläolo on ensiarvoisen tärkeää, mutta ei yksin riittävää. Osallisuuden ja episteemisten painolastien paljastamisen rinnalle ehdotankin lähestymistapaa, jonka avulla kapitalosentrismin imua on moninaisten talouksien tutkimuksen piirissä vastustettu: erojen esiin lukemista talouden maisemista, suhteista ja käytännöistä.

Keräilytalouksien elävät verkostot

Metsiin paikantuvien talouksien moninaisuutta on mahdollista lukea esiin esimerkiksi tarkastelemalla keräilyä vakavasti otettavana toimeentulona ja elinvoimaisena alkutuotannon muotona. Kuten tilastot kertovat, sienestys ja marjastus ovat Suomen alueella arkisia ja laajasti harjoitettuja tapoja hankkia kyseisiä ruokatuotteita, ja joillekin sekä suomalaisille että siirtotyöläisten kotitalouksille myös merkittävä lisätulojen lähde.

”[O]liko se viime syksynä vai edellissyksynä kun pankin täti soitti, että teiän rahaliikenne ei toimi [nauraa] teiän rahaliikenteessä ei tapahdu mitään kun pankist ei menny sit enää ku laskut, kun me elettiin oikeestas koko se heinäkuusta lokakuuhun asti niillä metsäst tulleilla rahoilla […].”

Tutkimuksessani käy lisäksi ilmi, että keräily voi inspiroida kehittelemään ja visioimaan uudenlaista liiketoimintaa. Keräilyssä muodostuu myös monenlaisia taloudellisia suhteita esimerkiksi vaihto- ja lahjakäytäntöjen sekä perheiden tai muiden pienyhteisöjen sisäisen työnjaon kautta. Keräilytalouksien suhteet eivät ole vain ihmisten välisiä, vaan niitä voi kuvata pikemminkin elävinä monilajisina verkostoina, joissa keräilytuotteet, puut ja metsän eliöyhteisöt sekä moninainen orgaaninen ja ei-orgaaninen aines muotoutuvat aktiivisessa ja osin ennalta-arvaamattomassakin keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Metsäteollisuuden toimijat korostavat mielellään puuntuotannon ja metsien muun käytön rinnakkaiselon mahdollisuuksia. Onkin totta, että metsäautotiet ja metsäkoneiden urat helpottavat sieni- ja marjasaaliiden ääreen pääsemistä, puuston harvennus voi jopa lisätä marjasatoja, ja hakkuuaukeiltakin voi poimia korvasieniä ja myöhemmin vadelmia. Tuottoisan rinnakkaiselon lisäksi puuntuotantoon kanssa toimeen tuleminen tarkoittaa kuitenkin myös epävarmuutta lähimetsien tai tuttujen keräilypaikkojen säilymisestä, jatkuvaa uusien sieni- ja marja-apajien etsimistä hakkuissa menetettyjen tilalle sekä välimatkojen pitenemistä mieluisiin tai keräilyn kannalta mielekkäisiin metsiin. Monille ei-inhimillisille eliöille plantaasimainen puuntuotanto tarkoittaa tätäkin vakavampia häiriöitä, mikä näkyy lajitasolla metsien monimuotoisuuden köyhtymisenä.

”[V]iime talavenaki hakattiin semmonen, mistä minä oon ruukannut rouskut kerätä, ihan aukiaksi, että siellä ei ennää minun elämän aikana oo rouskuja siinä kohti. Pittää katella eri paika[-] siinä meni herkkutattipaikat kans.”

Metsätalouden plantaasimaiset käytännöt ovat siis läsnä keräilyn arkisissa järjestyksissä: sen mahdollisuuksissa, maisemissa ja rytmeissä. Erojen esiin lukemisen metodologia kuitenkin muistuttaa, että plantaasit ja plantaasimaisuudet eivät ole lähtökohtaisesti ensisijainen tai ainoa keräilyä määrittävä tekijä, vaan yksi muiden joukossa, monimutkaisesti toisiin kietoutuneena.

Tutkimuksessani esimerkiksi hyvinvointivaltion järjestykset, palkkatyöelämän velvoitteet, hoivavastuut ja huolenpidon suhteet, sukupolvien ajan kerrostunut paikkatieto, ilmakehän kasvava hiilidioksidipitoisuus, metsien muuttuvat eliöyhteisöt, teknologiat karttasovelluksista sieniveitsiin ja liikennevälineisiin sekä keräilijöitä liikuttava, sieniä kuivattava ja marjoja pakastava fossiilinen ja muu energia osallistuvat tilanteisesti vaihtelevalla intensiteetillä keräilytalouksien muotoutumiseen.

Ristiriitoja ja sinnikästä toimeentuloa

Keräilyn moninaisissa talouksissa metsätalouden plantaasimaisuuksiin myönnytään ja sopeudutaan samalla, kun niitä aktiivisella toiminnalla ja passiivisella huomiotta jättämisellä kyseenalaistetaan. Tämä ristiriitaisuus itsessään haastaa plantaasiosentrismiä, joka ilmenee ilmiöiden ryhmittymisenä suhteessa ensisijaistettuun plantaasituotantoon. Verkostomaisesti hajaantunut ja moninaisia merkityksiä saava keräily ei asetu suoraviivaisiin suhteisiin plantaasimaisen tuotannon kanssa: sienestäjälle jopa hakkuuaukea voi olla samaan aikaan plantaasitaloudelle menetetty sienimetsä ja lupaava tai keräilymuistojen kyllästämä korvasieniapaja.

”Pikkusen ennen sitä [koskikalastus]paikkaa oli semmonen aivan mielettömän hyvän näkönen iso hakkuuaukio, ja mää pojalle sanoin, että mun on kyllä pakko pysähtyä kattoon.”

Hakkuuaukeiden haltuun ottaminen korvasienipaikkoina on äärimmäinen esimerkki keräilyn sinnikkyydestä ja ennalta-arvaamattomista mahdollisuuksista. Vaikka hakkuuaukeille paikantumista tuskin voi pitää plantaasimaisen tuotannon vastustamisena, sen voi kuitenkin nähdä järjestävän uusiksi plantaasitalouksien tuottamia suhteita ja mahdollistavan ei-plantaasimaisen toimeentulon ja siihen kietoutuneen hyvinvoinnin käytäntöjä. Siten keräily voidaan ymmärtää toimeen tulemisena paitsi elinympäristöjä raunioittavien tuotannon muotojen kanssa, myös niistä riippumatta ja niiden jälkeen.

PIETA HYVÄRINEN

Haastattelulainaukset otteita kirjoittajan tekemistä sienestäjien ja sieniharrastajien kävelyhaastatteluista